Ulkomaanlehtikolumni

Ääni on unohdettu saaste

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 14.6.2006

Suurkaupunkien linnutkaan eivät opi laulamaan, kun ne eivät kuule omaa ääntään. Ihmiset elävät jatkuvassa, nimettömässä metelissä

Mikä on ihanin ääni, jonka tiedän? Tulen ääni, sadepisarat ullakon katolla, kiekuva kukko kesäaamun auringossa tulevat ensimmäisenä mieleen. Mikä on kammottavin ääni, jonka muistan? Kynnen raapaisu liitutaululla tai kuivan liidun vihlaisu mustalla taululla. Yhtäkkiä ääniä alkaa tulvia mieleen.

Ecologist lehti julkaisi Nick Kettlesin artikkelin lisääntyvästä äänisaasteesta, joka peittää alleen ekologisen äänimaiseman.

Artikkeliin liittyi akustisen ekologian instituutin, siis ääniympäristöä tutkivan laitoksen, tekemä haastattelukysely kuulohavainnoista. Siinä pyydetään vastausta seuraaviin kysymyksiin:

Laske kuinka monen moottorikäyttöisen esineen, kodinkoneet mukaan lukien, äänen muistat kuulleesi tänään.

Nimeä kaupunkiääni, jota erityisesti inhoat?

Nimeä maaseudun ääni, jota erityisesti inhoat?

Nimeä ääni, jota lapsena erityisesti inhosit?

Nimeä kolme ympäristöääntä, jotka olet tänään kuullut (ne eivät saa olla levytettyä musiikkia)?

Nimeä ääni jota lapsena rakastit? (Ei musiikkiäänite)

Nimeä ääni (ei musiikkiäänite) jonka kuulemisesta nautit maaseudulla.

Nimeä ääni (ei musiikkiäänite) jonka kuulemisesta nautit kaupungissa.

Haastattelun tekijöiden mukaan, ne joiden oli helppo vastata neljään ensimmäiseen kysymykseen, todennäköisesti suodattavat kaikkea kuulemaansa. Jos lisäksi oli vaikea muistaa tänään kuultuja ympäristön ääniä, silloin tarvitsee aikaa oman äänimaisemansa hahmottamiseen. Silloin kannattaisi mennä hetkeksi ulos ja kuunnella ääniä, sulkea korvansa liikenteen ääniltä ja etsiä löytääkö ympäristöstään kaikkein hiljaisimman äänen, kaikkein äänekkäimmän äänen, lähimmän äänen, kaukaisimman äänen, oman ruumiinsa äänet ja luonnonäänien ja ihmisäänien sekoituksen.

Yhtäkkiä muistan Antti Hyryn Sadun miehestä joka osti päiviä, hänhän osti sellaisen ?keskiviikon maaliskuussa, kun sitten iltapäivällä kuuluu monen kilometrin päähän, jos puhuu ulkona tai koira haukkuu kulkukauppiasta.? Mies osti mm. yhden pyhäpäivän kesällä, vähän tuulisen, lämpimän ja puolipilvisen. Muitakin päiviä hän osti, mutta loppu oli vähän surullinen. Päiviä ei voinut maksaa käteisellä, ne peritään myöhemmin ja niissä oli kaikissa se vika että kestivät vain yhden päivän. Ja jos niistä puhuu, niitä ei olekaan.

Ecologistin artikkelin mukaan luonnonäänet ovat katoamassa nykyajan äänimuuriin, joka muodostuu samantyyppisistä, toisistaan erottumattomista, jatkuvista äänistä, joita kukaan ei oikeastaan halua kuulla. Tämän äänimuurin yksi osa on liikenteen ääni. Äänimuurin melutaso kasvaa koko ajan. Lontoossa on havaittu joidenkin pikkulintujen kadonneen, koska niiden pesimäajan laulu ei enää erottunut yleisestä hälystä. Nuoret yksilöt eivät välttämättä oppineet lajille tyypillistä melodista laulua vaan päästelevät jonkinlaista yleisviserrystä.

Ääniympäristön tutkija Michael Bull on todennut, että äänestä on tullut väline, jolla ihmiset kontrolloivat omaa tilaansa. Hän tulkitsee nykyisen maailman paikaksi, jossa ihmisellä on suhteellisen vähän valtaa. Näin esimerkiksi kännykkään puhuvat ja iPodia kuuntelevat ilmoittavat muulle ympäristölleen, että heille ei voi nyt puhua. Jonkun laitteen kuunteleminen mahdollistaa myös muiden ihmisten katselun ilman, että on pakko kommunikoida heidän kanssaan. Bullin mukaan ihmiset tottuvat taustahälyyn niin nuoresta iästä lähtien, että hiljaisuus vaivaa heitä. Niinpä yleinen tapa on avata televisio heti kun kotiin palataan.

Musiikkiteknologian asiantuntija Kendall Wrightson on vielä kärkevämpi. Hän väittää että ihmiset pelkäävät hiljaisuutta, ääntä käytetään puudutusaineena, joka turruttaa oman sisäisen kriittisen äänen ja sen herättämät tunteet. Kukaan ei halua hiljaisuudessa kokea miltä minusta oikeastaan tuntuu.

Monet muut tutkijat ovat samaa mieltä. Elämä yhdistetään meluun ja jatkuvaan toimintaan, kun taas hiljaisuus liitetään ikävystyneisyyteen, tarmottomuuteen, yksitoikkoisuuteen ja pelkoon siitä, että ei tiedä mikä on uusinta uutta.

Lontoon pormestari Ken Livingstone pitää äänimaisemaa vähintäin yhtä tärkeänä kuin maisemaa ja kaupunkikuvaa. Hänen päämääränsä on mm. liikenteen melun vähentäminen niin, että ihmiset saattaisivat kuulla lokit veden yllä, tuulen huminan puissa ja torielämän äänet. Trafalgar Square?n suihkulähde kuuluu nykyisin aukion reunalle museon rappusille. Viime vuonna Tukholman asukkaat saivat äänestää oman äänipyhättönsä, hiljaisen mietiskelypaikan kaupungissa tai ympäristön, jossa on mielenkiintoinen äänimaailma.

Lontoossa on ilmestynyt opaskirja Hiljainen tuoppi, jossa on listattu tuhat pubia, joissa ei ole taustamusiikkia. Loistava idea, se heti tänne, eikä vaan pubit vaan hiljaiset kahvilat ja ravintolat.

Brittitutkijoiden mukaan melun määrä lisääntyy koko ajan. Kotiin tuodaan kotiteattereita, koko ajan lisää digitaalista ääntä, mutta arkkitehtuuri ei ole pysynyt tämän akustisen räjähdyksen perässä. Huoneet ovat pieniä ja yhä heppoisemmin rakennettuja. Miljoonat ihmiset elävät akustisissa slummeissa. Ääni on usein unohdettu saaste, jos se olisi öljyä laineilla tai hirveä haju, sille olisi tehty jotain jo kauan sitten.

Tähän ei ole mitään lisättävää. Amen.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 14.6.2006 / YLE Radio 1

Lähde: The Ecologist, April 2006