Ulkomaanlehtikolumni

Sosiaaliset suhteet lääkkeenä ja myrkkynä

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 3.11.2009

Istuin passitoimistossa lukemassa Scientific American Mind -lehteä.
Nykykokemuksen mukaan jonottaminen on ainoa mahdollisuus huokoiseen
aikaan. Yllättäen näin kolme vuotta nuoremman sisareni tulevan sisään.
En vieläkään muista miten kauan edellisestä tapaamisesta oli kulunut.
Olin ihmetellyt miksi hän ei soita, mutta en myöskään itse tullut
soittaneeksi.

Scientific American Mind oli juuri vakuuttanut minulle, että yhteydet
sukulaisiin ja ystäviin ovat terveyden kannalta yhtä tärkeitä kuin
liikunta ja oikea ruokavalio. Vieressäni istui sisar, jota en ollut
tavannut ehkä vuoteen. Päivittelimme hetken ajan sitä, että Ilta-
Sanomien kansijutut siirtyvät nykyään Helsingin Sanomien
kulttuurisivujen pääjutuiksi lyhyellä viiveellä, milloin aiheena on
Paula Koivuniemi, milloin Katri-Helena. Ymmärsimme että Big Brother -
maailmassa vanhojen naisten viihde on todellakin kulttuuria.

Hiukan vaivautuneena kysyin, mitä hänelle kuuluu? Tiesin, että hänen
miehensä oli ollut vakavasti sairas runsas vuosi sitten, mutta
kuvittelin tilanteen olevan hallinnassa. Nyt sain kuulla, että syöpä
oli uusinut ja levinnyt. En tiennyt mitä sanoa, mutta en osannut pitää
suutani kiinni. "Monille muille sanoisin, että hellitä, mutta teille
sanon, että taistelkaa." En tiedä mistä tämä sievistelevyydessään
kuvottava lause suuhuni tuli ellei siitä, että viihdelehdistö yhdistää
poikkeuksetta sanat taistelu ja syöpä. Sisareni kasvoilla vilahti
vaikeasti tulkittava ilme, mutta samalla tuli hänen vuoronsa. Pian
sain passini, kävin sanomassa hei ja lähdin.

Illalla jatkoin Scientific Americanin lukemista. Lyhyt uutinen väitti,
että ne Botoxin käyttäjät, jotka eivät kasvojensa kireyden vuoksi
pysty rypistämään otsaansa ja ottamaan surullista ilmettä, ovat
onnellisempia kuin ne, jotka ilmehtivät alakuloa. Teoria, joka on niin
tätä päivää, olettaa, että katteeton hymy onnellistuttaa. Botoxia
naamariin ja ensimmäiseen tanhuryhmään! Tutkijat Jetten, Haslam,
Haslam ja Branscombe esittävät täysin vakavissaan, että normaaleissa
terveystarkastuksissa lääkärin tulisi tavanomaisten kokeiden lisäksi
kysyä kuinka moneen sosiaaliseen ryhmään potilas kuuluu, koska ryhmien
määrä ennustaa tulevaa terveyttä yhtä hyvin kuin vaikkapa liikunto tai
ravinto. Esimerkiksi infarktin saaneista potilaista uuden infarktin
saivat viiden vuoden sisään ne, jotka elivät sosiaalisesti
eristäytynyttä elämään. Toinen tutkimus taas osoitti, että muistinsa
menettäminen oli yleisempää jälleen niillä, jotka eivät kuuluneet
lukuisiin eri harrastuspiireihin. Toistuvasti sairastettu tavallinen
flunssakin kertoo ystävien ja sukulaisten puutteesta, väittää artikkeli.

Kun olin lukenut lauseen, että eristyneisyys on yhtä suuri
terveysriski kuin tupakointi, liikalihavuus tai korkea verenpaine,
päätin soittaa sisarelleni sosiaalisten suhteiden parantavan
vaikutuksen nimissä.

Sisar kuulosti tylyltä ja lyhytsanaiselta. Keskustelu eteni kahdella
tasolla. Ääneen sanottuja latteuksia äänekkäämmältä kuulosti kaikki se
mistä vaiettiin. Epätoivoisesti mietin miten saisin puhelun loppumaan
siihen pinnalliseen vaikutelmaan, että suhteemme on etäinen mutta
kunnossa. Aloin toivotella voimia hänelle ja hänen miehelleen.

Silloin taivas putosi. Sisaren ääni aleni raivokkaaksi kuiskaukseksi.
"Sä toivotat mulle voimia, mutta sä tarkoitat, että mä jaksaisin
kestää kaiken yksin, siihen sä niitä voimia toivottelet! Että sun ei
missään tapauksessa tarvitse tehdä yhtään mitään! Ja kohta sä sanot,
että sä oot valmis auttamaan kun mä vaan pyydän, sulle saa soittaa
milloin vaan! Paitsi että juuri silloin sä valitettavasti et voi tehdä
mitään!"

Tässä vaiheessa sisar huusi suoraa huutoa. Mikäli ymmärsin hänet
oikein, olin tekopyhästi ulkoistanut oman lähimmäisenrakkauteni
hallinnoinnin hänelle, jolla tuskin enää oli voimia hengittää.

Arvokkuudesta nyt puhumatta, ajattelin. Myönsin että sukulaisilta ei
hänelle toden totta ollut herunut paljon apua. "Mutta onhan sulla
ystäviä." sanoin. Sisar purskahti itkuun. Itkun lomasta kehkeytyi
synkkä tarina.

Sisaren mies oli joutunut teho-osastolle ulkomailla. Sinä aikana
yksikään hänen ystävistään ei ollut soittanut hänelle. He lähettelivät
kannustavia sähköpostiviestejä, joiden vaikutus sisareen oli ollut
päinvastainen. Yksi niistä oli ollut erityisen loukkaava. "Elämä
voittaa!" oli ystävä kirjoittanut päivänä jolloin miehen tilassa oli
tapahtunut käänne huonompaan. Optimistinen näkemys perustui
tuttavantuttavan kadulla kertomaan juoruun.

Sisarta haavoitti, että hänelle soittelivat ihmiset, jotka aikaisemmin
eivät olleet soittaneet, puheluista ei välittynyt huolenpito vaan
uteliaisuus. Yhden puhelun aloitus painui mieleen: "Tiedän kaiken,
mutta kerro!" Ystävät eivät soittaneet.

Potilas siirrettiin sairaalaan Suomeen. Ehkä viikon kuluttua ystävä
soitti. Hän oli kauan kaivatulla lomalla saaressaan, reppu täynnä
kirjoja. Sisar ei omien sanojensa mukaan pystynyt puhumaan. Häntä
kalvoi epätietoisuus miehen tilasta, josta oli vaikea puhua
onnelliselle lomalaiselle.

Aika kului. Yksi sairaus parani, uusi löytyi. Tällä kerralla syöpä.
Samana päivänä saapui ystävältä postikortti, jossa lavealti kuvailtiin
lastenlasten kanssa tehtyä retkeä taidenäyttelyyn ja tenavien
vitsikkäitä mielipiteitä. "Täällä ollaan, mutta ei tunkeilla." loppui
kortti. Hienotunteisuuden taakse mahtuu suurempikin välinpitämättömyys
- ja silti voi säilyttää oman uskonsa siihen, että on tehnyt kaikkensa.

Scientific Americanin artikkelin mukaan kaikkia munia, joilla he tässä
tarkoittavat sosiaalisia identiteettejä, ei pidä panna yhteen koriin.
Jos maratoonarilta menee polvi, hänelle voi jäädä kuorolaulajan
identiteetti. Varsinkin kriisitilanteissa ja suurissa
elämänmuutoksissa monipuoliset sosiaaliset suhteet suojaavat
terveyttä. Alun perin olin suhtautunut artikkeliin pilkallisesti
ajatellen, että kuuteen vapaa-ajan kerhoon kuulujat ovat
yksinkertaisesti erilaisia ihmisiä monella muullakin tavalla kuin että
he haluavat ommella, patikoida, uida ja matkustaa ryhmissä. Olisiko
sisareni tilanne nyt parempi jos hän olisi kuulunut kahteen
lukupiiriin, pelannut golfia ja osallistunut kotikylänsä Marttoihin.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinä tapauksessa hän ei olisi
sisareni. Scientific Americanin mukaan sisareni terveysennuste joka
tapauksessa paranisi heti, jos hän vieläkin liittyisi johonkin
ryhmään. En voinut ehdottaa tätä sisarelle, sillä nuorenakin hänen
kykynsä teeskennellä oli ollut lähellä nollaa.

Sanoin, että ystävyydestä meillä on jäljellä sana ilman sisältöä.
Tutkimustenkin mukaan puolet suuriin suruihin joutuneista jää ilman
minkäänlaista tukea. Sisareni ei vastannut.

Puhelin kädessä mietin silppuaisinko artikkelin uuniin. En sitten
silpunnut, eihän kerhoissa, ryhmissä tai piireissä mitään pahaa ole.
Ne eivät vaan korvaa yhteiskuntaa, jossa jaksetaan välittää muistakin
kuin oman perheen yhä supistuvasta ytimestä.

Lähde: Scientific American Mind: The Social Cure, Sept./ Oct 2009

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 3.11.2009 / YLE Radio 1