Ulkomaanlehtikolumni

Elävät ja kuolleet haaskaeläinten hampaissa

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 7.10.2009

Kilpailu uutisista - tai mainoksista - näyttää käyneen niin kovaksi, että jopa kirjoja arvioidaan ja esitellään ennen kuin ne ovat ilmestyneet.

Viimeksi kävin kysymässä syyskuun lopulla Esa Väliverrosen toimittamaa Journalismi murroksessa kirjaa. Ei ollut vielä kirjakaupassa, vaikka Helsingin Sanomien mukaan se oli viikkoa aikaisemmin juuri ilmestynyt.

Antti Hyryn uutta kirjaa olin ostamassa jo kuukausi sitten, kirja tuli myyntiin viime viikolla. Tasapainottaakseen kirjallisia varaslähtöjä, lehdet julkaisevat arviot kuvataidenäyttelyistä juuri ennen kuin näyttely on sulkeutumassa - jos nyt niitä pieniä yksipalstaisia tumppeja voi arvosteluina pitää.

Sen että journalismi on murroksessa näkee tosin ilman professori Verrosen opustakin. Kun en saanut faktaa, lainasin fiktiota Saukkolan kirjastosta. Taina Latvalan romaanin Paljastuskirja päähenkilö on töissä Iltalehden viihdeosastolla, rakastuu ministeriin joka muistuttaa Ilkka Kanervaa ja saa kirjailijakollega Charles Bukowskilta neuvoja. Pidämme mielessämme, että puhumme nyt romaanihenkilöstä postmodernissa teoksessa, jossa tyyli ja romantiikka ovat keskeisiä tekijöitä. Rakastunut romaanihenkilö ei arvosta työtään, hän kärsii sitä tehdessään ja joutuu tietenkin salaamaan ammattinsa tunteittensa poliittiselta kohteelta.

Iltalehti nimisen lehden toimituksen kokouksessa päähenkilöä moititaan, koska kilpailevan lehden juorutoimittaja Rita Tainola on saanut Salkkaritähdeltä uutisen. Toimitussihteeri epäilee, että päähenkilö ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Mielessään romaanin päähenkilö myöntää, että " on olemassa asioita, joista en pysty utelemaan. Niihin kuuluvat mm. kurkkusyöpä ja sen eteneminen, Parkinsonin taudin aiheuttamat oireet, veropetokset, perheväkivalta, toivottu ja ei-toivottu raskaus, ylinopeussakot sekä avioeron jälkeiset tuntemukset." Tosin hän kaikessa hiljaisuudessa ajattelee, että hän ei saanut uutista, koska Rita Tainola on yhtä pullea kuin haastateltava. Naisten välinen kateus vaikuttaisi siis näin iltapäivälehtien otsikkoihin.

Latvala sekoittaa faktaa ja fiktiota, kirjassa vilahtavat lähes kaikki iltapäivälehtien kestojulkkikset oikeilla nimillään sepitetyn rakkausjuonen sivuhenkilöinä. Tampereen yliopiston dosentti Mikko Lehtonen muistuttaa kirjassaan Merkitysten maailma, että sanojen alkuperän mukaan sekä fakta että fiktio ovat lähellä toisiaan, molemmat tarkoittavat jotakin joka on 'tehty' tai muokattu tietynlaiseksi. Erityisesti journalismissa tämä on aina pakko pitää mielessä jokaisen uutisen kohdalla. Toden ja sepitteen sekoittaminen on tyylikeino, johon tiettävästi kompastuu vain vanhempi sukupolvi. Nuorten kriittiseen lukutaitoon uskotaan vankasti. Maailma, jossa mikä tahansa voidaan jälkikäteen määrittää ironiaksi, on kuitenkin raskas paikka elää, vaikka sitä kautta aukeaakin mahdollisuuksia ties mihin.

Mutta jos haluaa, Latvalan kuvaukset Iltalehden viihdeosaston toimituksen kokouksista voi lukea poikkeuksellisen ankarana mediakritiikkinä, Suomessa toimittajat eivät mielellään arvioi omia tai toisten toimittajien tekemisiä, siitä ei yleensä hyvä seuraa. Romaanissa paljastuskirja viihdeosaston pomo määrittelee osaston tehtäväksi elämyksellisten tarinoiden luomisen, subjektiivisuuden edistämisen. Virheitä ja ylilyöntejä saa tapahtua, koska lehti ei ole kirkko eivätkä sen toimittajat pyhimyksiä. Kovenevassa kilpailussa iltapäivälehdet pysyvät pinnalla kiinnostavien henkilöuutisten avulla. "Henkilöt ovat meidän pelastusrenkaamme mediamaailman myrskyissä.", sanoo osaston esimies.

Iltapäivälehdet ovat vain osa medioitumisesta, ilmiöstä jota Esa Väliverrosen toimittama kirja Journalismi murroksessa käsittelee kunhan se näinä päivinä tulee kirjakauppoihin. Erkki Karvosen mukaan medioituminen on sitä, että yhä suurempi osa kokemuksistamme ja tiedoistamme on median välittämää. Jos media ei huomioi jotakin asiaa, se lähes lakkaa olemasta yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä syystä vaikuttamaan pyrkivän toimijan on saatava asiansa esille mediassa. Asian " myyminen" medialle edellyttää yhteiskunnallisten instanssien mukautumista median tarpeisiin ja toimintalogiikkaan. Väliverrosen määritelmän mukaan "medioituminen tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan instituutiot tulevat monin tavoin riippuvaisiksi median toimintatavoista ja siitä kuvasta, jonka media välittää niiden toiminnasta."

Ns. vaalirahakohu on mennen tullen hyvä esimerkki medioitumisen vaikutuksista sekä yksilötasolla että yleisemmällä yhteiskunnallisella tasolla. Kohun näkyvät menettäjät esimerkiksi Kiviniemi ja Kaikkonen ovat nopeasti median kautta julkisuuteen nousseita poliitikkoja. Suurempi uhri on sivistynyt ja demokraattinen kansalaisyhteiskunta, jonka sekä poliitikot että media uhkaavat talloa jalkoihinsa milloin minkin skandaalin nimissä. Lukekaa professori Liisa Uusitalon kirjoitus "Huomiotalous uhkaa demokratiaa" Helsingin Sanomissa 5.10.09. Vaikka vaalirahoituksen kaikki kiemurat selviäisivät, jäljelle jää iso ongelma: hallitsematon medioituminen. Mediatutkijat ovat sitä mieltä, että suomalaisten toimittajien pitäisi osallistua tähän keskusteluun.

Jos koko siedettävä yhteiskuntajärjestys on uhattuna, niin pienempiäkin huolia on. Kun seurasi Herlinien höykytystä, alkoi väistämättä tuntua siltä, että rehellisyys ja avoimuus eivät todellakaan kannata, niillä päätyy sekä elävänä että kuolleena haaskaeläinten hampaisiin. Haavikkojen kohtaloksi koitui entinen iltapäivälehden päätoimittaja, pelottava valinta yhden Suomen merkittävimmän runoilijan ja kirjailijan elämäkerran tekijäksi.

Iltapäivälehdet elävät tunteista, mutta tunne väännetään aina mustavalkoiseksi draamaksi halvimmasta päästä. Jos tunteet aidosti olisivat iltapäivälehdille tärkeitä, luulisi että ne palkkaisivat toimittajiksi kirjoittajia, jotka ymmärtävät jotain inhimillisen elämän ristiriitaisuudesta ja pystyvät ilmaisemaan sen. Sitä ei toistaiseksi ole nähty.

Demokratian, rehellisyyden ja tunteiden menettäminen median menestyksen alttarille on kova hinta. Ja enemmänkin otetaan jos annetaan. Lähdesuoja eli yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa paljastaneen henkilön suojeleminen on periaatteessa vakavan journalismin kulmakivi eikä siitä pidä luopua ellei journalismi luovu itse keskeisestä tehtävästään, joka ei ole skandaalien kierrättäminen. Viime kesänä kanadalaiset toimittajat keskustelivat lähdesuojasta eivätkä päässeet yksimielisyyteen. Osa kanadalaisista journalisteista oli sitä mieltä, että lähdesuoja vähentää tiedotusvälineiden luotettavuutta ja voi tarjota suojan kieroille lähteille tai jopa tahalliseen petokseen pyrkiville journalisteille. Tällä eivät kanadalaiset enkä minä tarkoita TV 2 ajankohtaisohjelmia vaan sitä tosiasiaa, että hyvissä käsissä lähdesuoja on välttämätön työkalu, mutta huonosti käytettynä se syö uskottavuutta ei ainoastaan käyttäjältään vaan koko medialta. Ehdotan, että lähdesuojan saamiseksi toimittajan on suoritettava lähdesuoja-ajokortti osoittaakseen, että hän hallitsee tämän arvokkaan välineen.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 7.10.2009 / YLE Radio 1

Lähteet:
Taina Latvala, Paljastuskirja, 2009
Erkki Karvonen, Mediaseksikkyyden yhteiskunta, www.uta.fi/-tierka/
Blake Sifton, A Right to Protect, Center for Journalism Etchics