Ulkomaanlehtikolumni

Saastuttaja maksaa

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 9.9.2009

Läntisten teollisuusmaiden hallituksilla ei ole minkäänlaista ilmastonmuutosta koskevaa politiikkaa, väittää brittisosiologi, jonka mielestä haittaverot ovat hyviä kannustimia.

Ajatella, että Lenita Airisto malttoi pitää salaisen suhteen yksityisenä nelisenkymmentä vuotta. On täytynyt rouvaa kutkutella, kun nyt vihdoin pamahti juorujulkisuuteen. Tunnustamisen kiihko on ollut varmaan piinaava, sillä salaisuudethan pyrkivät ulos mitä merkillisimpiä teitä. Lenita Airiston pidättelyä ajatellessa tajusin, että minullakin on salaisuus, joka huutaa paljastusta. Se on pakko kertoa heti, vaikka joku kymmenen vuoden marinointi voisi tehdä sille hyvää. Mutta rohkeasti nyt, ulos se minkä mielellään juuri nyt pitäisi piilossa.

Olen hamstrannut hehkulamppuja! Jokainen ekokristillisyyteen taipuvainen tietää, että hehkulamppu on synti, mutta niin kaunis synti! Sen valon väri on jotain muuta kuin sinertävän kelmeä energiasäästölamppu, joka synkkyydessään muistuttaa kaikkea sitä mikä ei tee elämisen tuskaa kestämisen arvoiseksi. Hehkulamppu lämmittää pimeän syksyisen illan valollaan ja tuhlaavalla energiallaan - huterassa hirsitalossa sitä lämpöä tarvitaan.

Tietenkin vääränsuuntaisia ekotekoja on muitakin, mutta hehkulampun ostaminen EU:n direktiivejä uhmaten tuntuu erityisen pahalta. Sovitukseksi ostin - miksi ostin, miksi en lainannut kirjastosta? Siis ostin Anthony Giddensin uusimman kirjan The Politics of Climate Ghange. Ilmastomuutoksen politiikkaa tarvitaan juuri meikäläisen kaltaisissa huusholleissa, joissa maitopurkkeja ei kierrätetä ja joissa kirottuja vesipullojakin on nähty.

Anthony Giddens on järkyttävän tuottelias brittisosiologi, joka näyttää hallitsevan yhteiskuntateorian kansainvälistä kenttää mennen tullen. Hän on kirjoittanut 34 kirjaa ja 200 tieteellistä artikkelia, hän on alaviitteiden kruunaamaton kuningas, Lontoon liikennelaitoksen virkailijan pojasta paroniksi noussut tutkija, Tony Blairin takapiru ja London School of Economicsista eläkkeelle jäänyt professori.

Sosiologian johtava teoreetikko ei kuulosta aivan ilmastonmuutoksen ensimmäiseltä asiantuntijalta, mutta oh boy, wrong again! Ilmastonmuutos jos mikä tarvitsee pidättelijäkseen yhteiskuntatieteitä, jonka korkeimpia auktoriteetteja Giddens on.

Tyrmistyneenä tajusin, että Giddens olisi kyllä pitänyt hehkulamppujani harhautuneena tekona, mutta ei olisi tuominnut minua vaan Euroopan Unioniin kuuluvien maiden hallitukset. Sillä Giddens väittää - että läntisten teollisuusmaiden hallituksilla ei ole minkäänlaista ilmastonmuutosta koskevaa politiikkaa. Väite on hieman hätkähdyttävä, sen myöntää Giddens itsekin. Hän pyöristääkin sen siihen muotoon, että meillä ei ole minkäänlaista käsitystä niistä poliittisista innovaatioista, joita tarvitaan, jotta pyrkimyksestä rajoittaa kasvihuonepäästöjä tulee jotenkin todellinen. Tätä asioiden tilaa ei Giddensin mielestä voi mitenkään puolustaa. Giddens on asettanut tehtäväkseen ratkaista ns. Giddensin paradoksin, jonka mukaan: koska globaalin lämpenemisen aiheuttamat vaarat eivät ole kosketeltavia, välittömiä tai näkyviä arjen elämässä, vaikka ne ovatkin pelottavia, useimmat jäävät istumaan kädet ristissä eivätkä tee mitään konkreettista. Mutta todellisiin toimenpiteisiin ryhtyminen vasta sitten kun ongelmat ovat akuutteja ja tuntuvia, on määritelmän mukaan aivan liian myöhäistä.

Ilmastonmuutoksen tärkein toimija on Giddensin mielestä valtio. Ja valtion keinovalikoimista hän olisi valmis poistamaan kiellot ja yleensä negatiiviset keinot, vaikka tärkeätä onkin, että kaikki jotka ajavat autoa, tekevät sen mahdollisimman vähällä energialla; että lentämistä vähennetään, että kotien energiankulutusta vähennetään, että kävellään enemmän ja kylvetään harvemmin. Kaikesta tästä huolimatta valtioiden tehtävä on luoda myönteinen malli, jossa kaikkien hiilijalanjälki pienenee, mutta sen tulee olla suhteessa arkeen sellaisena kuin me sen nyt tunnemme. Sellaista mallia ei tällä hetkellä ole, sanoo Giddens, joka torjuu paluun menneisyyteen, vihreän tulevaisuuden ja tulevaisuuden utopiana. Vihreyttä ja utopioita tarvitaan, mutta ennen kaikkea valtioiden ja markkinoiden hyvää suunnittelua.

Giddens ei halua katteettoman optimistin leimaa. Hän uskoo, että osa muutoksista tulee olemaan kovia; vastustettuja ja vihattuja, mutta hyvin läpiviedyt rajoitukset luovat useimmiten uusia mahdollisuuksia.

Giddensin kirjassa on luku, jossa selvitetään sitä, mitä tähän mennessä on tapahtunut. Yksikään valtio ei pääse lähellekään sellaista toimintaa, jota voisi kutsua tehokkaaksi kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Jos ilmastonmuutoksen torjunta olisi olympialaji, palkintopallille ei kiipeäisi yksikään maa. Vuodesta 1990 lähtien eniten on tehnyt Ruotsi, sitten tulevat Saksa, Islanti ja Britannia. Surkeiden saavutusten maita ovat Espanja, Hollanti, Suomi ja Itävalta. Suomen sijanumero on 36. Kuka Suomessa ottaa säälittävän sijoituksen kontolleen ja selittää, että nämä kisat eivät sytyttäneet.

Tutkimusten mukaan ihmiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta huoli on useimmiten taka-alalla. Kysyttäessä monet muut ahdistuksen aiheet nousevat etusijalle. Britanniassa väestö jakaantuu erilaisiin ryhmiin suhteessa. Noin 18% kuului aktiivisiin vihreisiin, jotka myöntävät että heidän on tehtävä niin paljon kuin mahdollista rajoittaakseen oman elämäntapansa vaikutusta ympäristöön. Jätteidenvartijoiden filosofia oli "ei jätteitä, ei haluja", heille säästäväisyys on luontainen piirre ja heitä oli n. 12 %. Huolestuneet kuluttajat tekevät jo enemmän kuin uskovat muiden tekevän eivätkä juuri nyt halua enempää rajoituksia. Sivulliset kannattajat uskovat, että ilmastonmuutos on suuri uhka. He eivät kuitenkaan ole harkitsemassa suuria muutoksia elämäntapoihinsa, mutta tuntevat pistoksia jättäessään valot palamaan tai tuhlatessaan vettä, heitä on Britanniassa noin 14 %. Varovaiset osallistujat tekevät jotain, mutta tekisivät enemmän jos olisivat varmoja että muutkin tekevät. Pieni ryhmä sanoo olevansa suhteellisen tietämätön aiheesta eikä heillä missään tapauksessa ole mahdollisuutta tehdä mitään muutoksia. Lopulta on myös ryhmä jota asia ei joko lainkaan kiinnosta tai jotka eivät edes usko siihen.

Vaikka on tosiasia, että suuri osa päästöistä tulee kotitalouksista jos työmatkaliikenne lasketaan mukaan, Giddens suhtautuu vihamielisesti yksilöille asetettuihin kulutusrajoituksiin, ne perustuvat epärealistisiin olettamuksiin hänen mielestään. Hän ei usko mihinkään strategiaan joka perustuu pelkoon ahdistukseen, sen sijaan hän uskoo lähinnä kannustukseen, joihin hän lukee esimerkiksi saastuttavan käyttäytymisen verotuksen, saastuttaja maksaa, mielellään paljon.

Mutta vielä kerran Lenita. Jos menneiden suhteiden paljastaminen ei ole yhtä mautonta kuin valkoiset tennissukat, niin nyt on sanottu A. Kuinka pitkälle aakkosissa päästään, kai hatussa on enemmän kuin yksi sulka? Lenita Airiston muinaisen ihmissuhteen paljastus ei ollut tietenkään mitään muuta kuin hänen uusimman kirjansa markkinointia. Inhimillistä ilmapiiriä saastuttavasta mainonnasta sekä Airisto että Otava pitäisi panna maksamaan ylimääräistä jäteveroa. Minäkin maksaisin ylimääräisen veron kauniista valosta.

Lähde: Anthony Giddens (2009) The Politics of Climate Change

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikolumni 9.9.2009 / YLE Radio 1