Ulkomaanlehtikolumni

Julkisuus ja intiimi

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 25.8.2009

Tunteita pitäisi voida käsitellä, mutta missä? Julkisuudessako, herra paratkoon? Nykymaailmassa näyttää siltä, että iltapäivälehdistö ja naistenlehdet joidenkin televisioformaattien lisäksi ovat erikoistuneet tunteiden tulkeiksi.

Tunteiden kannalta tilanne on karmea. Surun asiantuntijoiksi nostetaan shokissa olevat teini-ikäiset, kaikkensa menettäneet omaiset kun katastrofista on kulunut vain hetki. Pari vuorokautta myöhemmin asia ei enää ole uutinen. Aika vaikuttaa piehtaroivan sentimentaalisissa emootioissa, mutta kun tarkemmin katsoo, vivahteet puuttuvat tykkänään. Päällimmäiseksi jää aina imelyys ja epäaitous, myös niissä välineissä, joissa aikapula ei ole päällimmäisenä.

Uudessa kirjassaan Antti Eskola kysyy, onko yksityisyyttään suojeleva vailla tunteita? Hän on kirjoittanut elämäkertansa, josta hän on rajannut suurelta osin intiimin pois julkisuudesta. Itsestään hän haluaa puhua julkisuudessa lähinnä työn ja osittain uskomisen kysymysten kautta. Kirjansa alussa Eskola käy läpi keskustelua, joka syntyi hänen kannanotostaan, että pyrkimys avoimuuteen ja intiimin paljastamiseen on ihmissuhteissakin lopulta rasite. Hän ajattelee kuin amerikkalainen sosiologi Richard Sennett: "koska jokainen minä on jossain suhteessa kauhukabinetti, voivat sivistyneet suhteet ihmisten välille kehittyä vain siinä laajuudessa kuin himon, ahneuden ja kateuden likaiset pikku salaisuudet pidetään sisään suljettuina". Ihmisten kanssa tulee elää, mutta pakonomaisesti ei pidä pyrkiä pääsemään lähelle heitä, on Eskolan toiminnallinen ohje.

Näistä ajatuksista Eskola joutui 80-luvulla kiivaaseen sanasotaan. Häntä verrattiin rautakankeen sateisena syysyönä hylätyllä ratapihalla ja ihmiseen, jolta puuttuu rakkaus ja hyväksyvä suhtautuminen ihmisten perustavaan inhimillisyyteen. Eskolan referaatti tuosta keskustelusta uudessa kirjassaan 'Mikä henki meitä kantaa. Katselen työni jälkiä' on lyhyt, mutta kiinnostava johdatus siihen, että hän todellakin rajaa oman elämäkertansa koskemaan työuraansa tutkijana, professorina ja kirjailijana.

Joskus vuosia sitten luin ranskalaisen psykiatrin kolumnin Le Mondesta, jossa hän puolusti ihmisen oikeutta salata intiimi ytimensä, ehkä oli jopa kysymys velvollisuudesta. Koska leike on jo kadonnut kauan sitten eikä naisen nimikään palaudu mieleen, en voi vannoa puhuiko hän mediajulkisuudesta vai suojauksesta myös ihmissuhteissa. Itse olen tulkinnut, että hän puhui myös ihmissuhteista. Olen taipuvainen ajattelemaan, että on viisautta salata intiimi ytimensä julkisuudelta ja hyvän päivänjatkon tutuilta.

Ohimennen muuten, miksi meidän pitää erotessa toivotella hyvää päivänjatkoa? Miksi hyvää päivää ei riitä? Sillä emme taatusti ole tervehtineet sanomalla: hyvää päivää!

Mutta palataan siihen salattuun intiimiin. Olisiko myös esimerkiksi Marcus Aureliuksen itselleen kirjoittamat päiväkirjat pitänyt jättää julkaisematta? Tai Michel Montaignen polttaa Esseensä? Tai Jean-Jacques Rousseaun jättää kirjoittamatta Tunnustuksiaan? Maailmankirjallisuudesta löytyy liian monta hyvää tunnustuskirjaa, jotta nykyisyyden roskalla on mahdollista tuomita koko lajityyppi.

Marke Ahonen on suomentanut uudestaan keisarin mietteet elämästään nimellä 'Itselleni eli Marcus Aureliuksen päiväkirja'. Marke Ahonen puuttuu esipuheessaan julkisuuskysymykseen seuraavasti: "Kommentoin vielä yhtä omantunnon kysymystä. Kirja on keisarin yksityinen päiväkirja. Olemmeko vain pahaisia tirkistelijöitä .... En usko, että huoleen on syytä. Lainaan keisarin lääkärin Galenoksen elämänohjetta, joka tulee lähelle Marcuksen Mietteissä esittämiä ajatuksia ja jonka Marcus epäilemättä olisi mielihyvin hyväksynyt: Olkoon talosi ovi alati avoinna, niin että tuttavasi voivat tulla sisään milloin tahansa ... Kun ovesi on alati auki, tuttavien on lupa astua sisään milloin vain, ja niin kuin muut ihmiset yrittävät esiintyä säädyllisesti astuttuaan julkiseen tilaan, tee sinä samoin omassa kodissasi."

Nykykielellä ilmaistuna Galenoksen elämänohje on haastava. Vaikka se Facebookissa toteutuu ehkä jossain muodossa, nettiyhteisö ei sentään ole koti. Jännittävällä tavalla ohjeeseen sisältyy sekä Eskolan kauhuskenaario yksityisyyden julkisuudesta että Sennetin näkemys kauhukabinettinsa ovien kiinnipitämisestä myös kotona.

Jean-Jacques Rousseau aloittaa Tunnustuksiaan seuraavasti: "Aion näyttää lähimmäisilleni ihmisen täysin oikeassa luonnossaan, ja se ihminen olen minä. ... Soikoon viimeisen tuomion pasuuna milloin tahansa; minä astun tämä kirja kädessä korkeimman tuomarin eteen. Sanon lujalla äänellä: - Kas tässä mitä olen tehnyt, mitä olen ajatellut, mitä olen ollut. Olen kertonut hyvän ja pahan yhtä avomielisesti. .... Olen näyttänyt itseni sellaisena kuin olin: halveksittavana ja halpamielisenä, milloin sellainen olin; hyvänä, jalomielisenä, ylevänä, kun sellainen olin."

Aureliuksen, Montaignen ja Rousseaun tilanne verrattuna nykyisiin tunnustajiin on helpompi. Heillä ei ole riesanaan mediaa, joka uusiokäyttää jokaisen herkullisen palan, irrottaa sen tarpeen vaatiessa yhteyksistään ja toistaa loputtomasti omaa osatotuuttaan.

Mutta monet aikalaiset todistavat, että nykyään ei ole tilaa eikä paikkaa vaikeille tunteille.

Iltapäivälehtien julkkiserotarinoita ja niiden ympärillä vellovaa keskustelua tutkinut Jaana Maksimainen on todennut, että "terapiakulttuuristuneessa" yhteiskunnassa "avioerosta on tullut yksi tämän ajan kauhukertomuksista". 2000-luvun erityispiirteenä Maksimainen pitää ihmissuhdeasioiden laajamittaista tuotantoa ja kulutusta: "Voi puhua kokonaisesta parisuhdeteollisuudesta". Äskettäisessä haastattelussa Maksimainen arvioi, että enää ei ole mahdollista ilmaista kärsimystä vaan terapiapuhe tukahduttaa tunteiden ilmaisun.

Norjalainen masennuksesta elokuvan tehnyt ohjaaja sanoi samoin haastattelussa, että depressiolle ei ole tilaa yhteiskunnassa.

Mitä kaikkea on tapahtunut? 1700-luvulla erityisesti miehille oli sallittua kärsiä julkisesti melankoliasta, se oli jopa muodikasta. Kyynelehtivä mies osoitti, että hänellä on tunteita. Melankoliasta kirjoittanut Karin Johannisson ihmettelee miten melankolia on muuttunut depressioksi, erityisesti miten miehen sallittu melankolia on muuttunut naisen hohdottomaksi depressioksi.

Kaiken kaikkiaan: tunteiden julkisuus on pahasti vääristynyt näinä päivinä. Kun tunteista on tullut kaikkein halvinta kauppatavaraa, se on merkillisesti kaventanut tunteille myönnettyä tilaa yhteiskunnassa. Niille on paikka vain ongelmajätteissä lajittelutunnuksella sentimentaalista saastetta.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikolumni 25.8.2009 / YLE Radio 1