Ulkomaanlehtikolumni

Haastava heinäkuu - Rakkausvideon kadonnutta merkitystä etsimässä

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 15.7.2009

Heinäkuu muuttui todella haastavaksi, kun Ylen toimitusjohtaja Mikael Jugner teki kalifornialaisessa hotellissa videokoosteen 'Minni ja Mikael' ja julkaisi sen YouTubessa.

Vapaille toimittajille videon hätkähdyttävin puoli ei ollut se, että tekijänoikeuksia ei kunnioitettu, sillä ne eivät merkitse yhdellekään mediatalolle käsitettä, joka pitäisi sisällään ajatuksen siitä, että vaatimattomallakin henkisellä tuotteella on tekijä, jonka oikeuksia ei
saisi loukata.

Tekijänoikeuksista viis, ei niiden polkeminen ole uutinen, ei erityisesti jos ne unohtaa suuren mediatalon toimitusjohtaja. Se on arkea.

Mutta kun video oli rakkausvideo. Jälkiselitysten mukaanhan se oli melkein Ylen nimissä tehty suunnannäyttäjän ja edelläkävijän kokeilu siitä miten internetissä ja matkapuhelimissa oleva aineisto sopii julkisuuteen tarkoitettuun yksityisten tunteiden ilmaisuun.

Vähempikin haastaa ihmisen miettimään miten iltapäivälehtien ja viikkolehtien otsikot ja ilmaisevat rakkautta. Voiko tulkinta olla muu kuin se, että edelläkävijän asemastaan Yle on nähnyt ja hyväksynyt, että rakkaus on täydelleen muuttanut luonnettaan, rakkautta ei enää ole ilman juorulehdistöä, rakkaus ei ole kahden ihmisen välinen eettisesti kaikkein vaativin tunne. Ja kun tunnetta ei enää ole, sen ilmaisemiseen ei enää tarvita laatua, kykyä ja lahjakkuutta. Hyvästi vuorisaarna, Dante, Shakespeare ja Kivi. Jäähyväiset jopa Tommy
Tabermannille.

Kutkuttavaa on tietysti se, että video kertoi kyllä jo otsikossaan todellisen sisältönsä. Jos rakkauden kohde on Minni, kuinka kaukana on merihädässä oleva Mikki? Missä Mikki on pikku kaarnapurrellaan?

Stanfordin yliopistossa tietysti ja merihätä on, että kurssitoverit eivät tiedä Mikin kaikista saavutuksista, jotka eivät nimittäin ainakaan amerikkalaisittain ole paljaalla silmällä nähtävissä. Miten Mikki saa välitetyksi opiskelijakumppaneilleen tiedon siitä, että hänen makuuhuoneensa on uutinen?

Kaikki edellä sanottu on halpamaista ja matalamielistä. Tyypillistä kolumnijournalismia, jossa nimeltä mainittujen elävien ihmisten tekoja arvostellaan yhdestä ja ainoastaan yhdestä näkökulmasta, täysin tietämättömänä olosuhteista, jotka ovat johtaneet kritiikin kohteina oleviin tekoihin.

Amerikkalainen kirjailija Curtis Sittenfeld on kirjoittanut romaanin American Wife, joka löysästi perustuu entisen presidentin George Bushin vaimon Laura Bushin elämään. Romaani on uskomaton kaikessa kaupallisuudessaan, mielettömässä faktan ja fiktion sekoittamisessa, juoruilun ja tirkistelyn mahdollistamisessa. Ikään kuin Curtis Sittenfeld vetoaisi meidän kaikkein alhaisimpiin puoliimme. Kirja on huomattava viihdejärkäle, joka kertoo Amerikan keskilännestä kotoisin olevan Alice Lindgrenin tarinan. Mutta se on hyvin tehty kirja.

Sittenfeld osaa kuvata ja hän osaa rakentaa juonen ja sille jänteviä kaaria, ei siis näitä juonia, joissa kirjailija umpikujaan jouduttuaan antaa oven avautua ja sieltä astuu joku jolla on revolveri kädessään.

American Wife perustuu alunperin tunteelle, jonka Curtis Sittenfeld kirjoitti julki Salon.com -sivustoilla vuosia sitten. Sittenfeld nimittäin oli jo pitkään hävennyt sitä, että hän ihaili Laura Bushia.

Vasta Salonissa julkaistun artikkelin jälkeen hän tajusi, että hän oli julkistanut oman tulevan romaaninsa aiheen ennen kuin oli edes alkanut kirjoittaa sitä. Hänellä oli kaksi vuotta aikaa ennen Bushin kauden päättymistä.

Sittenfeld on älykäs ja taitava kirjailija, ei kollega Kate Atkins aivan suotta kehu kirjaa viime vuoden lempikirjakseen.

Kirjan lopussa päähenkilö Alice Blackwell on tahtomattaan presidentin puoliso, Alice tuntee miehensä huonot puolet ehkä paremmin kuin kukaan muu eikä pidä häntä pätevänä presidentin virkaan. Asetelma on kiinnostava ja mahdollistaa Sittenfeldille sekä sisältäpäin nähdyn politiikan ja journalismin kritiikin.

Sittenfeld on jo saanut oman osansa kuuluisuudesta joten hän voi omasta kokemuksestaankin ehkä tietää, että julkisuuden henkilöt saavat kohtuuttomasti kritiikkiä osakseen ja jäävät usein paitsi vilpitöntä ja rehellistä kehua. He kaipaavat aitoja kohteliaisuuksia, epäaidon kohteliaisuuden ammattilaisia he ovat itse. Ihmisten kaunistelemattomat mielipiteet ovat julkisuuden henkilölle raskaita niin kauan kunnes he ovat kasvattaneet itselleen yhtä paksun nahan kuin sarvikuonolla.

Kirjassa kuvataan toimittajien harjoittamia piikittelyn muotoja. On neutraaliksi naamioitua kritiikkiä ja on tahallista kritiikkiä. Neutraali kritiikki sisältyy asialliselta vaikuttavaan artikkeliin: "Presidentin puoliso joka ei koskaan ole ollut tunnettu tyylitajustaan .... Kun presidentin puolisolta kysyy mielipidettä presidentin kannatusluvuista, hän jäykistyy ja muuttuu torjuvaksi ... Vaikka sisäpiirien mukaan Alice Blackwell on huumorintajuinen henkilö, hän harvoin näyttää julkisuudessa tätä puoltaan... Päinvastoin kuin edellinen presidenttipari, jotka olivat ystävällisiä ja lämpimiä..."

Tutulta vaikuttaa tuo fiktiivinen haastattelu. Haastateltavan kokemusta samasta tilanteesta emme usein saa tietää. Sittenfeld kirjoittaa Alicen kokeneen sen seuraavasti: "Haastatteluun kului tunti, aluksi tilanne oli vähän jäykkä, mutta loppujen lopuksi tulimme hyvin toimeen toimittajan kanssa ja jopa nauroimme yhdessä, vaikka minulla ei huumorintajua olekaan, sitten ajattelin että haastattelu meni hyvin - mutta tulos oli tämä. Neutraali kritiikki sattuu vielä enemmän, koska se on niin arkipäiväistä ja ohimenevää, vaikka se ei välttämättä ole totta, se kuulostaa todelta, toimittajahan ei yritä olla ilkeä, hän vain toteaa tosiasiat."

Kesäkuussa Jari Sarasvuo yritti selittää rakkauselämäänsä medialle huonoin tuloksin. Kaarina Hazard kirjoitti Sarasvuon avointa kirjettä käsittelevässä kolumnissaan( IL 1.7.09), että "Kaikki muut osaavat lukea lööppejä ja sensaatiohakuisia viikkojulkaisuja juuri niin kuin niitä kuuluukin lukea: juuri ja juuri raastuvan välttävästi totuutta hipovina sössendaaleina." Kunnioitan Hazardia kirjoittajana, mutta epäilen, että hän yliarvioi kansalaisten medianlukutaidon.

Ja sattumoisin Curtis Sittenfeld tuntuu kallistuvan sille kannalle, että sössendaalien erottelukyky on kateissa laajemminkin. Romaanin 'Amerikkalainen vaimo' yksi juonne on se, että presidentin puoliso ei koskaan ole kannattanut presidentin politiikkaa ja hänen kaikkein suurin järkytyksensä poliittisessa elämässä on ollut se tosiasia, että amerikkalaiset äänestäjät uskovat mitä tahansa ja ovat niin helposti
petettävissä.

Ja mitä mieltä olen tunteiden ilmaisemisesta matkapuhelinten ja
internetin materiaalilla ja välityksellä? Vaadin laatua beibit, laatua!

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikolumni 15.7.2009 / YLE Radio 1