Ulkomaanlehtikolumni

Aika raivostua

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 4.2.2009

Finanssikriisin seuraukset ovat jo nyt olleet niin käsittämättömän suuret, että on vaikea ymmärtää miksi ihmiset eivät ole suuttuneet.

Monet valittavat, että taantumasta puhutaan liikaa. Monien mielestä ylenmääräinen puhe on joko yllytystä tai tekopyhyyttä. Yhden argumentin mukaan puhumalla taantuma taantuu entisestään. Toinen argumentti huomauttaa pisteliäästi, että taantumassa elävät nekin tekopyhät, jotka eivät koe sitä omassa taloudessaan lainkaan. Mutta miksi kukaan ei ole vihainen? Miksi kukaan ei saa kunnon raivokohtausta?

New Yorkerin kommenttipalstalla nimeltään 'Kaupungilla puhutaan' Adam Gopnik teki seuraavan vertauksen. "Jokainen äiti ja isä tunnistaa hetken jolloin pieni lapsi lyö otsansa ovenkahvaan tai kolauttaa leukansa sohvapöytään. Sitä seuraavat pitkät sekunnit jolloin kaikki pidättävät hengitystä punanaamaisen lapsen edessä, alkaako itku? Hetki voi olla lyhyt, mutta se tuntuu kestävän vuosia, vaikka räjähdys yleensä on väistämätön, pieni osa vanhemman sydäntä toivoo, että juuri tällä kertaa lapsi hillitsee itsensä, tajuaa, että isku ei uhannut henkeä, henkäisee syvään ja kiinnostuu jostain kirkkaasta esineestä ja nauraa."

Gopnikin mukaan maailmassa eletään juuri tätä hetkeä: pääomamarkkinat ovat kaatuneet, mutta itku ei ole vielä alkanut. Paitsi että jotkut jo itkevät, mutta kuten Gopnik huomauttaa, itkijät ovat niitä pikkuisia, joita tönittiin eivätkä niitä suuria ja tuhmia, jotka tönivät. Niinhän elämässä yleensä menee.

Guardian Weeklyssä Simon Caulkin on sitä mieltä, että finanssimaailman ytimen sulaminen on ollut niin hirveä tapahtuma, että sen olisi pitänyt herättää suurta raivoa. Miksi me emme ole vihaisempia, hän kysyy. Caulkin ajattelee, että vuoden 2008 merkillisin ilmiö oli, että mitään suuria mielenilmauksia ei syntynyt. Viime vuona hävisi ennätysmäärä pankkeja, käsittämätön määrä työpaikkoja ja rahaa, mutta erimielisyys saavutti tuskin muminan tasoa, raivosta puhumattakaan.

Caulkin arvelee, että fatalismilta vaikuttava mykkyys johtuu ainakin osittain siitä, että käsiteltävät numerot ovat niin järkyttävän suuria. Kun tunnetun pankin tappiot ylittävät moninkertaisesti Britanniankin bruttokansantuotteen, ja yksi ainoa pankkiiriliike on menettänyt maan puolustusvoimien budjetin verran rahaa, on vaikea tuntea muuta kuin voimattomuutta.

Caulkin ajattelee, että nyt olisi raivostumisen aika, nyt pitäisi osata olla vihaisia, vähintään siksi, että Caulkinin mukaan meitä kaikkia on huijattu eikä se saisi tapahtua toistamiseen. Caulkin ei hyväksy tulkintaa, että finanssikriisi on rohkean kokeilun seuraus, vaikka kokeilu epäonnistui, se oli oikeutettu koska onnistuessaan se olisi taannut halpaa rahaa loppumattomiin.

Caulkinin mukaan nyt alkaa tulla näkyviin kaikki se, mikä on menetetty viimeisten 30 vuoden aikana. Varoitusmerkit olivat näkyvissä jo viime vuosikymmenen suurissa taloudellisissa skandaaleissa ja toistuvissa paniikeissa. Vähemmän selkeää on ollut yhteiskunnallisen tasapainon jatkuva rapautuminen. Irtisanominen oli jokunen aika sitten viimeinen vaihtoehto - työvoimahan oli yrityksen "tärkein voimavara". Nyt lomauttaminen ja irtisanominen ovat ensimmäisiä toimenpiteitä. Ulkoistaminen on niin yleistä, että sitä ei tarvitse lainkaan perustella. Yrityksen osuus ihmisten hyvinvoinnissa on niin ohut, että se on lähinnä olematon. Ensimmäisenä katosi uran käsite, nyt Britanniassa ollaan purkamassa yrityksen eläkevelvollisuutta - se on historiallinen askel taaksepäin, jota tuskin kukaan vastusti.

Newsweekissä Joseph Stiglitz sanoo suoraan, että nykyinen kriisi korostaa sitä, että markkinat eivät voi valvoa itse itseään vaan tarvitaan globaalia ja jämäkkää sääntelyä. Stiglitzin mukaan vuosikausia maailman johtavat taloudelliset ajattelijat ovat keskustelleet kansainvälisen rahamaailman rakenteellisista puutteista ja taloudellisesta epätasapainosta sekä Yhdysvaltojen kasvavasta kaupan alijäämästä. Monet ovat olleet huolissaan epätasapainon hallitsemattomasta purkautumisesta. Mitään ei tehty. Nyt siitä maksetaan. Kymmenen vuotta sitten pelättiin, että kehittyvistä maista lähtevä taloudellinen kaaos voisi levitä maailmaan. Nyt kriisi "made in the USA" uhkaa koko maailmaa, kirjoittaa Joseph Stiglitz Newsweekissä.

Stiglitzin mukaan parempi talouden sääntely olisi voinut estää nykyisen kriisin, mutta nyt tarvitaan jotain paljon enemmän. Talouspolitiikka on pystyttävä koordinoimaan globaalisti. Stiglitzin mukaan yksi Euroopan taantuman syistä on Euroopan Keskuspankin keskittyminen inflaation estämiseen. Kun Yhdysvaltojen talouspolitiikka keskittyi laman estämiseen, seurauksena olivat erot korkotasoissa, jotka johtivat vahvaan euroon ja heikkoon vientiin. Se haavoitti Eurooppaa, mutta heikko Eurooppa haavoittaa myös Yhdysvaltoja.

Stiglitz kirjoittaa vahvan sääntelyn puolesta, ilman sitä luottamus finanssimarkkinoihin ei palaudu. Rahamarkkinoita, pääoman liikkeitä, taloudellisia instituutioita ja niiden luomia tuotteita on valvottava. Stiglitz kirjoittaa, että pankit ovat osoittaneet, että ne eivät hallitse omia riskejään ja seuraukset siitä voivat olla ulkopuolisille kauhistuttavat.

Stiglitz luonnostelee Newsweekissä globaalin sääntelyelimen, jonka tehtävä olisi valvoa mahdollisia järjestelmässä piileviä systemaattisia virheitä. Ensimmäisiä tehtäviä olisi sen varmistaminen että kaikki yritysjohdon palkitsemisjärjestelmät ovat läpinäkyviä eivätkä kannusta huonoon kirjanpitoon, likinäköiseen käyttäytymiseen ja aivan liian suurten riskien ottamiseen. Palkkiot eivät saisi perustua yhden vuoden tulokseen vaan pitemmän aikavälin voittoon.

Jos Joseph Stiglitz olisi suomalainen häneen olisi jo isketty kateellisen leima, niinhän kävi kaikille, jotka yrittivät puhua yritysmaailman kohtuuttomista palkkioista. Jos Stiglitz on kateellinen, hän on myös Nobel-palkittu professori. On hupaisaa ajatella, että yritysmaailman johdon palkka oli aikoinaan noin 20 kertaa suurempi kuin työntekijän palkka. Niinä vuosina jolloin oli kunniakasta olla olematta kateellinen, parhaimmin ansaitsevien johtajien palkka nousi pari sataa kertaa suuremmaksi kuin työntekijän palkka.

Ehkä nyt olisi aika olla tervejärkinen ja vihainen. On käsittämätöntä, että maailman parhaiten palkatut miehet ovat saattaneet meidät tähän jamaan. Raikkaan raivokohtauksen paikka ja aika.

Lähteet: New Yorker, January 5, 2009
The Guardian Weekly, 16.1.2009
Newsweek, Special Edition Issues 2009

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikolumni 4.2.2009/ YLE Radio 1