Ulkomaanlehtikolumni

Jäätyneet skandaalit

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 26.11.2008

Skandaalit, jotka eivät koskaan lopu eivätkä ikinä ratkea, ovat kasvavaa teollisuutta.

Antti Tuuri kirjoitti Kiiltomato.netin pääkirjoituksessa, että akateemikko, runoilija ja kirjailija Paavo Haavikon hautajaisissa kulttuuriministeri ei laskenut kukkia arkulle eikä edes lähettänyt adressia muistotilaisuuteen. Yksi maan johtavista kirjailijoista ja monien sukupolvien ihailema runoilija, melkein aikamme Aleksis Kivi, vain köyhyyttä vajaa. Ja sitäkään hänelle ei annettu anteeksi.

Kun kerran skandaaleja halutaan, eikö tässä olisi yksi? Sen sijaan vatvomasta vatvotaan sitä, että Jari Tervo ei ole ja Panu Rajala ei ollut Finlandia-palkinnon ehdokkaana.

Juha Seppälän romaanissa Paholaisen haarukka yksi henkilöistä määrittelee suomalaisen älymystön: " Suomalaisen kulttuuriyhteisön edustaja ei saanut hämmentää, lausua jotakin kaanonin ulkopuolista, tarkkaa, täsmällistä, epämiellyttävää."

Seppälän romaanihenkilön mukaan Suomessa on joitakin "ajattelevia ihmisiä, jotka pystyvät kovaan, analyyttiseen ajatteluun" mutta heitä pidetään "kavahdettavina kylähulluina".

Älymystön vapauden Seppälän kirjoittama henkilö määrittelee seuraavasti:

" - vapaus promota elokuvaansa, kirjaansa, kokoelmaansa, vastustaa Natoa, puolustaa sinappia, raivata tietään marginaalin PR-tungoksessa, olla koko ajan tyrkyllä, myydä tavaraansa, käyttäytyä ennustettavammasti kuin yhdenkään markkinatutkimuksen yksikään toinen segmentti. Jos älymystön edustajat olivat virtaavan halun sankareita, markkinat kanavoivat virran juoksemaan haluamiaan väyliä riskittömille vesille. Taiteilijat --- olivat pelkkiä ovimikkoja jotka taluttivat yleisön kulttuuritoimittajien brändäämiin esityksiin."

Nyt romaanin ulkopuolisessa todellisuudessa palkintoraadit ovat kieltäytyneet ovimikon tehtävistä, seuraukseksi saatiin skandaali. Analyysi ei ole ollut kummoista: kateus on kaatanut kirjasyksyn suosikit. Mistä Tervoa ja Rajalaa on kriitikkojen mukaan kadehdittu: ahkeruudesta ja siitä että he esiintyvät julkisuudessa. Veitöminit! Kukaan yli 25-vuotias ajatteleva ihminen paitsi kansanedustaja ei voi kadehtia julkisuudessa esiintyviä ihmisiä. Iltapäivälehtijulkisuus leimaa ihmisen. Etsikää eliitin jäseniä julkisuudesta, Suomessa he eivät sinne joudu elleivät itse halua. Ja jos he haluavat, he tekevät sen harvoin ja omilla ehdoillaan.

Poliittiset skandaalit meillä ovat pienempiä ja lyhyempiä kuin muualla, luulen. Kuvittelen sen johtuvan johtavien piirien pienuudesta ja miesvaltaisuudesta, ehkä myös monipuoluehallituksista. Skandaali ei saa meillä ilmaa siipiensä alle, kun niin monien on vartioitava sitä ettei polta siltoja edestään. Ajatelkaa Almamedian ja Patrian toimitusjohtajia, nopeasti julkisuudesta kadonneita, vaikka ainekset pitempään käsittelyyn olivat olemassa.

Mark Danner julkaisi New York Review of Books -lehdessä tekstin otsikolla Jäätyneet skandaalit. Teksti oli muunnos Getshemane - nimisen näytelmän käsiohjelmassa ilmestyneestä tekstistä.

Getshemane on David Haren uusin näytelmä, joka sai ensi-iltansa tänä syksynä Lontoossa. Harea pidetään Britannian poleemisimpana näytelmäkirjailijana. Tyypillistä hänen näytelmilleen on, että niistä ei kirjoiteta ainoastaan kulttuuriosastoilla. Ei, ne ovat etusivun aineistoa. Guardian julkaisi aiheen uutissivullaan, Times ja Independent uutissivuillaan. Getshemanessa käsitellään Britannian politiikan lähihistoriaa, hallituksen sisällä tapahtuvia skandaaleja, mm. ministeriä, jonka puoliso sekaantuu hämäräperäiseen bisnekseen ja lahjontaan Italiassa - naisministeri tarjoutuu ottamaan avioeron hallituksen maineen pelastamiseksi. Rooligalleriaan kuuluu myös puolueen varainkerääjä, epämääräinen entinen kampaaja, pääministeri leikittelee uskonnolla, mutta näkee virkansa vain askelmana suureen maailmaan eli suureen rahaan.

Getsemane nimenä viittaa petokseen ja ahdistukseen. Siellä Juudas petti Jeesuksen 30 hopearahasta eikä Jumala kuullut Jeesuksen rukousta.

Danner on sitä mieltä, että poliittinen skandaali on kasvava teollisuuden haara. Väärien tekojen paljastuminen ei enää Yhdysvalloissa johda tutkimukseen, rangaistukseen ja sovitukseen vaan se johtaa uusiin skandaaleihin. Pysyvään skandaaliin. Jäätyneeseen skandaaliin. Dannerin mukaan jäätynyt skandaali lähettää etäpesäkkeitä, leviää, uusiutuu ja tukkii uutiskanavat, netin ja blogosfäärin. Kuohuttava juttu ei koskaan lopu, sitä ei voi tuhota, ei ratkaista eikä sovittaa, ja se on liian arvokas, jotta siitä ei tehtäisi voittojen lähdettä. Ratkaisematon skandaali ylittää poliittisen todellisuuden ja se muuttuu kaupalliseksi tosiasiaksi.

Yhteiskunnallinen myytti johon vieläkin nähdään viitattavan kulkee seuraavasti Dannerin mukaan: suuri yleisö, kansa, on hyvä mutta tietämätön. Tarvitaan paljastus, jonka toimittajat tekevät jolloin hyvä kansa voi vaatia, sitä mitä me kaikki kollektiivisesti kaipaamme - oikeudenmukaisuutta ja sankaruutta. Tarvitaan siis informaatiota, jonka jälkeen kansan luontainen hyvyys ja pyrkimys oikeaan johtaa yhteiskunnan puhdistumiseen. Tämän ihannoidun sadun sankareita ovat journalistit. Mutta myytti lepää sellaisella käsityksellä journalisteista ja journalismista, joka on vanhentunut. Jos kaunis kuva toimittajista itsensä kieltävinä totuuden jäljittäjinä, yhteiskunnallisen omantunnon puolustajina koskaan on pitänyt paikkansa, nykyään se on kaukana todellisuudesta, erityisesti Yhdysvalloissa, toteaa Danner.

Toimittajat kuuluvat siis skandaaliteollisuuden palvelukseen. Skandaali, joka ei ole lainkaan saanut riittävää huomiota, on se että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei huomioinut mitenkään runoilija ja kirjailija Paavo Haavikon kuolemaan. Kulttuuriministeriltä ei ehkä näinä päivinä voi edellyttää omakohtaista kulttuurin tuntemusta, mutta tehtävien tasalla täytyy olla.

Jertta Blomstedt / Ykkosaamun Ulkomaanlehtikolumni 26.11.2008 / YLE Radio 1

----

Lähteet:
New York Review of Books, 4.11.2008
Guardian 12.11.2008