Ulkomaanlehtikolumni

Mad Men

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 19.11.2008

Televisiosarja mainosmiesten maailmasta 1960 -luvulla on saanut paljon palkintoja ja tonneittain kehuja. Mutta voiko sen tulkita meidän aikaamme ansiottomasti mielisteleväksi?

En kuolemaksenikaan muista mitä minulla oli päällä yhdessä ensimmäisistä työpaikoistani Apulehden oikolukijana. Miksi se pitäisi muistaa?

Siksi, että vahingossa näin uuden televisiosarjan Mad Men alkujakson. Työelämäni alku on nykyään epookkifilmin aineistoa, ja minulla olisi pitänyt olla kellohame ja puhvihihat, kun ensi kertaa astuin tornitalon lasiseinäiseen toimistoon.

Mutta tuskin oli. Hame kuitenkin täytyi olla, koska silloin ei kukaan käyttänyt pitkiä housuja töissä.

Mad Men on sijoitettu 1960-luvun alkuun. Sarja kertoo Madison Avenuella sijaitsevan mainostoimiston Sterling Cooperin työntekijöiden työstä ja elämästä. Jokainen sarjan jakso maksaa useampia miljoonia dollareita eli sen lavastus ja puvustus on tarkkaakin tarkempaa. Sarja antaa hyytävän kuvan ajasta noin 50-vuotta sitten. Työpaikkakiusaaminen on julkeata, seksistinen käyttäytyminen sääntö, tupakkaa ja alkoholia kuluu työpaikalla käsittämättömiä määriä. Mainosmaailman ammattilaiset esitetään lievästi sanottuna nihkeässä valossa.

Sarjan päätekijä on Matthew Weiner, joka on kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut Sopranos -sarjan neljättä ja viidettä tuotantokautta. Weiner on syntynyt v. 1965 eli hän kuvaa aikaa 5-10 vuotta ennen syntymäänsä. Mad Men on saanut parhaan televisiodraaman Emmy-palkinnon ja siitä on kirjoitettu tonneittain pääosin myönteisiä arvioita. Aikakauden ulkoisessa luomisessa ei ole jätetty mitään sattuman varaan, ne jotka tunnistavat Mies van der Rohen työt ja Eamesin ja Saarisen kalusteet ja Saul Bassin tekemät Hitchcockin filmien alkutekstit saavat tuntea pikkuruista löytämisen iloa.

Joku on kysynyt Weinerilta miksi mainos- ja markkinointimaailma on sarjassa nähty lähinnä joukkona, jolle maksetaan siitä että he valehtelevat. Matthew Weiner vastasi: "Minulle määritelmä amerikkalaisesta luonteesta on se, että pystyy olemaan samaan aikaan kyyninen suhteessa koneistoon ja silti toimimaan se osana."

Mainosalan amerikkalaiset ammattilaiset ja televisiosarjan ainakin osittaiset aikalaiset ovat arvostelleet sarjaa epätarkkuuksista silloin, kun draama käsittelee todellisia kampanjoita. Ensimmäisessä jaksossa etsitään Lucky Strike -savukemerkille iskulausetta. Don Draper, toimiston johtava lahjakkuus ei keksi, vaikka yrittää. Asiakkaat tulevat kokoukseen ja Draper pyytää kertomaan miten tupakkaa valmistetaan. Asiakkaat luettelevat työprosessit, paahdon kohdalla Draper oivaltaa: siinä se on!" It?s toasted!" Se on paahdettua! Sillä ei ole väliä, että kaikki tupakka on paahdettua, kukaan kilpailijoista ei ole aikaisemmin käyttänyt tätä tosiasiaa. Lucky Strike käytti iskulausetta mainoksissaan jo v. 1917.

London Review of Books julkaisi sarjaa arvioivan artikkelin kuvituksena mainoksen vuodelta 1929, jossa tupakkaa suositeltiin laihdutuslääkkeeksi ja vakuutettiin, että tupakka ei ärsytä kurkkua eikä aiheuta yskää.

Sarjan mainostoimistossa keskustellaan jo tupakan vahingollisista vaikutuksista, mutta tutkimustuloksia ei oteta todesta.

London Review of Books -lehdessä Mark Greif esittelee ja arvostelee Mad Men sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:n. Hän ei ole erityisen innostunut Mad Men -sarjasta, josta siis on jo valmistunut toinen tuotantokausi.

"Mad Men on epämiellyttävä pieni tulokas sarjaan Nyt-me-tiedämme-enemmän. Sarjan katselijat tietävät paljon enemmän miehisestä sovinismista, homofobiasta, antisemitismistä, työpaikkakiusaamisesta, kotiäitien masennuksista, ravitsemuksesta ja tupakoinnista."

Mark Greif on tulkinnut sarjan siten, että sen katsojat saavat tuon tuostakin aiheen ylimieliseen hymähdykseen, esimerkiksi seuraavankaltaisten repliikkien jälkeen:
- "Olemmeko viime aikana palkanneet uusia juutalaisia? Ei ainakaan minun vahtivuorollani."
- " Älä pelästy uutta tekniikkaa, miehet, jotka suunnittelivat sen, tekivät sen niin yksikertaiseksi, että naisetkin osaavat käyttää sitä."
- " Kaikki nämä vuodet luulin, että minulla on vatsahaava. Tein kaiken mitä käskettiin. Join kermaa, söin voita. Ja nyt sitten sain sydäninfarktin."

Tietenkin sarjassa raskaana oleva äiti juo viskiä ja polttaa. Nykyvalossa meno näyttää hirmuiselta, mutta tunnen naisen, joka pantiin viimeisiksi raskauskuukausiksi vuodelepoon ja lääkäri kirjoitti konjakkireseptin.

Ensimmäinen asua, joka sarjaa katsoessa lyö silmille on jatkuva tupakointi, tupakointi kaikkialla ja kaiken aikaa. Miten tupakointi on koskaan voinut olla uhman, kapinan ja itsenäisyyden merkki? Teemalla esitettävässä Francon aika -sarjassa lähinnä miehet polttavat, mutta he polttavat sitten joka tilanteessa: makuuhuoneesta lääkärin vastaanotolle. Ja tietysti lääkäri polttaa potilaan aikana.

Mutta synnyttääkö tämä ylimielisyyden tunteen? Siihen en osaa vastata. Ei ainakaan aikalaisessa. Tunne on pikemminkin kauhu. Kauhu kaikesta siitä minkä läpi on kulkenut ajatellen, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja kauhun takaa kurkistaa pelko: olemmeko nyt yhtään viisaampia. Entä jos 50 vuoden kuluttua samalla järkytyksellä katsotaan jatkuvaa auton käynnistämistä, tukkoisia kehäteitä, jouluvaloja, kännykkään puhuvia lapsia ja ravinnon lisäaineita, vain aivan päällimmäisiä mainitakseni.

Greif näkee jälkiviisauden takana vilauksen toisesta tulkinnasta. Tulkinnasta, jossa katselija ajattelee: "Miten ihanaa! Jatkuva juominen, jatkuva tupakointi, mahdollisuus läimäyttää lapsia!" Tämä on todellisempi mahdollisuus. Miehet, jotka kokevat, että kohta ei saa astua naisen varjonkaan päälle ilman että ura tuhoutuu, voivat hyvinkin kaivata sovinismin kulta-aikoja. Mad Men näyttää niistä melko edustavan siivun. Jokainen voi päättää itse kaipaako sinne.

Greifin kolmas tulkinta Mad Menin viestistä katsojille on, että se ei kuvaa mennyttä arvostellakseen nykyaikaa vaan arvostelee mennyttä aikaa onnitellakseen nykyaikaa. Greif on sitä mieltä, että tämän ajan käsitys itsestään on pöyhkeä ja itsetyytyväinen. Aiheetta me kuvittelemme olevamme parempia mitä tulee terveyteen ja itsehillintään, naisten asemaan ja joidenkin etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen hyväksymiseen. Greif siis väittää, että Madison Avenuen miehet mielistelee tämän ajan ihmisiä, vaikka me ansaitsisimme raippoja.

Mark Greif on n+! -nimisen lehden toinen päätoimittaja, josta lehdestä kirjailija Jonathan Franzen on sanonut, että " Juuri kun luulee olevansa älyllisesti ypöyksin tässä maailmassa, käsiin osuu n+1 :n kaltainen lehti. Toisin sanoen kulttisarjan lyttääjä ei sentään ole kuka tahansa kademieli. Kannattaa silti katsoa omin silmin, Nelosella Mad Men kello 22.00

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 19.11.2008 / YLE Radio 1

----

Lähteet:
Mark Greif: You?ll Love the Way It Makes You Feel, London Review of Books 23 October 2008.
www.slate.com