Ulkomaanlehtikolumni

Finanssikriisin syyllisiä jahdataan

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 29.10.2008

Lyydian kuningas Kroisos lähetti sanansaattajan kysymään Delfoin oraakkelilta kannattaako hänen ryhtyä sotaan.

Oraakkeli vastasi: "Jos ylität rajan, suuri valtakunta tuhoutuu."

Kroisos tulkitsi vastauksen optimistisesti, ylitti rajan ja tuhosi oman valtakuntansa.

Tarina ei kerro ketä Kroisos syytti tuhosta. Finanssimaailmassa kroisokset pysyttelevät vaiti, kun käynnissä on suuri syyllisten jahti. FBI:n väitetään tutkivan 26 rahoituslaitosta niissä tehdyistä väärinkäytöksistä, mukana ovat Lehman Brothers, Fannie Mae, Freddie Mac ja A.I.G. Yhdysvaltojen vankilat saavat mahdollisesti aivan uudenlaisia asiakkaita.

Maailmanlaajuisen finanssikriisin konnia löytyy kuuluisista ja ennen niin arvostetuista luottokelpoisuusluokituksia tehneistä instituutioista, Nimet Moody's ja Standard & Poor ovat Suomessakin tunnettuja. Se oli valtakunnallisen murheen päivä, kun Suomi menetti yhden kolmesta isosta A:sta. Samat firmat arvioivat sittemmin roskaluottoja sisältävät paperit priimaksi tavaraksi. Nyt on ääni muuttunut kellossa.

Mother Jones -lehdessä Nick Bauman kirjoittaa Yhdysvaltojen kongressin käsittelyssä olleista luottokelpoisuusluokittajien sisäisten muistioiden kertomasta tarinasta. Ulospäin kaikki laitokset vannoivat puolueettomuuttaan ja puolustivat menettelytapojaan, huolimatta siitä, että ne olivat taloudellisesti riippuvaisia yrityksistä, joiden luottokelpoisuutta ne arvioivat.

Kuitenkin laitosten sisällä odotettiin kauhulla milloin koko korttitalo romahtaa. Yksi tunnetuimpiin kuuluneen luottokelpoisuutta arvioineen laitoksen Moody's:in johtaja oli työpaikkansa sisäisessä keskustelussa sanonut, että virheet roskaluottomarkkinoilla "saavat meidät näyttämään epäpäteviltä arvioimaan luottojen riskejä tai että olemme rahasta myyneet sielumme paholaiselle".

Kongressin komitea, joka tutkii finanssikriisin syitä, on päätynyt siihen että ainakin luottokelpoisuuslaitosten tarina on kertomus suunnattomasta epäonnistumisesta. Näitä herroja on Suomessakin hyysätty arvokkaina vieraina.

Nykyiseen tilanteeseen johti bisnesmalli joka omaksuttiin 1970-luvulla. Silloin arviointilaitokset lakkasivat rahastamasta luottotietoja sijoittajilta ja alkoivat rahastaa yrityksiä, joiden tuotteita ne arvioivat.

Kaikkien suurten arviointifirmojen tulot riippuivat siis siitä, että ne antoivat hyvät arviot rahoitusinstrumenteista riippumatta siitä olivatko tuotteet hyviä vai ei.

Moody'sin toimitusjohtaja kirjoitti luottamuksellisesti vuosi sitten lokakuussa: "Markkinat rankaisevat laadusta... Laadukkaalla luottokelpoisuuden arvioinnilla on hämmästyttävän vähän ystäviä: rahoitusinstrumenttien tuottajat haluavat hyviä arviointeja, investoijat eivät pidä luottoluokitusten laskusta; lyhytnäköiset pankkiirit uurastavat lyhytnäköisesti hyvien arviointien puolesta."

Analyytikot olivat tietoisia siitä, että he antoivat hyviä luokituksia monimutkaisille ja riskejä sisältäville rahoitusinstrumenteille. Standard & Poorin työntekijä oli huomauttanut jo kauan sitten, että "Tuote olisi voinut olla lehmän kehittelemä ja me olisimme luokitelleet sen hyväksi."

Toinen kirjoitti sisäisessä sähköpostissa kaksi vuotta sitten:"Toivotaan, että me kaikki olemme rikkaita ja eläkkeellä, kun tämä korttitalo romahtaa."

He siis tiesivät mitä tekivät. Miten ikävän tutun oloinen tämä tarina on. Suut pysyvät supussa juuri niin kauan, kun skandaali ei vielä ole tapahtunut. Ja syykin on selvä. Ennen kuin on rikkaana eläkkeellä ei kannata puhua, eikä sen jälkeenkään.

Lama vai taantuma, taantuma vai lama, arvuutellaan rikkaassa lännessä. Guardian Weekly -lehdessä Madeleine Bunting kirjoittaa, että korkeimman hinnan rikkaiden maiden finanssikriisistä maksavat kaikkein köyhimmät maat. Pankkikriisi koettelee haavoittuvia maita, joiden ihmisillä ei ole minkäänlaisia puskureita kriisin pehmentämiseksi, ei sosiaaliturvaa, ei säästöjä, ei vakuutuksia.

Bunting on sitä mieltä, että Yhdysvallat ja Eurooppa ovat vastuussa siitä, että ne ovat vuosikymmeniä käyttäneet valtaansa Kansainvälisen valuuttarahaston kautta määräämällä säännöt ja pakottamalla kolmannen maailman maat tahtoonsa. Belgialla, Luxemburgilla ja Hollannilla on enemmän äänivaltaa IMF:ssä kuin Kiinalla, Intialla ja Brasilialla.

Pankkikriisi on rikkaalle lännelle katastrofaalisen suuri nöyryytys, omat säännöt ovat nimittäin pettäneet ja niitä on jouduttu purkamaan. Lännen omien etujen kaksinaamaisuus on nyt paljastunut, sillä valtioiden väliintulo pankkien pelastamiseksi on täsmälleen se menettely, joka on toistuvasti kielletty kolmannen maailman maissa samantyyppisissä kriiseissä.

Cambridgessa Britanniassa toimiva taloustutkija Ha-Joon Chang on esittänyt teorian, jonka mukaan länsi ei kyennyt enää kilpailemaan Aasian kanssa teollisessa tuotannossa ja kääntyi siksi toimimaan finanssialalla ja käytti kaikkein halvinta tapaa ansaita rahaa: se tarjosi lainaa, ei investointeja varten vaan kulutukseen, ja lainojen takuuksi kelpasivat asunnot.

Luottokortit ja pienet lainat ovat erityisen tuottoisa ansaintakeino. Läntiset teollisuusmaat painostivat Maailman kauppajärjestön ja Kansainvälisen valuuttarahaston kautta kehittyviä maita avaamaan finanssisektorinsa. Sisään tulivat länsimaiset pankit ja mainostoimistot ja tuloksena oli kulutusluottojen kasvu.

Joku saattoi rikastua, mutta kehitystä se ei missään nimessä ollut, toteaa Bunting, joka perustaa näkemyksensä Changin kirjaan Bad Samaritans eli pahat samarialaiset. Tässä teoksessa esitetään näkemys siitä, että Aasian taloudellisen kriisin aikana kymmenisen vuotta sitten länsi ei ainoastaan estänyt Etelä-Koreaa pelastamasta taloudellisia laitoksiaan vaan aktiivisesti myös käytti hyväkseen sen heikkoa tilannetta.

Syyllisiä siis etsitään ja löydetään. Pian tiedämme Wall Streetin toimintatavoista enemmän kuin koskaan olemme kuvitelleet tietävämme.

Mutta New Yorkerissa John Cassidy kehottaa amerikkalaisia lainsäätäjiä tarkastelemaan omaa osuuttaan finanssikriisissä. Hän mainitsee vuoden 1978 ja presidentti Carterin kauden, jolloin sääntely poistettiin lentoreiteiltä ja lentolippujen hinnoilta. Siitä lähtien on vannottu kahlitsemattoman vapaan kilpailun siunauksellisuuden nimiin. Hinnat halpenevat ja vapaa valinta lisääntyy.

Reaganin presidenttikaudella alettiin vapauttaa suuria rahoituslaitoksia. Se lisäsi sekä uudistuksia että järjestelmän haavoittuvuutta. Viimeiset sääntelyn rippeet poistettiin Clintonin aikana. Sen jälkeen kaupalliset pankit saattoivat yhdistyä investointipankkeihin; ja ne tekivät sen.

Nykyinen kriisi syntyi sinisilmäisyyden ja ahneuden liitosta, mutta ne eivät olisi voineet yhtyä näin kauhistuttavilla seurauksilla ilman lainsäätäjien apua.

Jertta Blomstedt 29.10.2008 /Ykkösaamun ulkomaanlehtikolumni / YLE Radio 1

----

Lähteet:
MotherJones.com / Washington dispatch / 22.10.2008
Guardian Weekly 24.10.2008
New Yorker, September 29, 2008