Ulkomaanlehtikolumni

Sairaala sairaalana, pankki ilman johdannaispapereita ja Suomi sellaisenaan

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 1.10.2008

Yhdysvaltojen asuntoluotoista alkanut kriisi oli näkyvissä vuosikaudet ennen kuin se puhkesi. Samoin tunnettiin ne nerokkaat rahoitusinstrumentit, joilla vahinkoja vieritettiin muille. Tiedettiin aivan hyvin, että perusperiaate niissä papereissa oli sama kuin torilla marjojen, sienien ja hedelmien myynnissä: vialliset tuotteet peitetään uusilla ja tuoreilla.

Ne jotka varoittivat eivät saaneet ääntään kuuluviin. Erityisen omituista on se, että äänet eivät kuuluneet edes valvovien viranomaisten korviin.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin kriisi ei ole yllättävä ja äkillinen vaan sekin on ollut tiedossa jo kauan. Vaikeudet eivät ole puhtaasti puolitoista vuotta toimineen konsernijohtamiseen perehtyneen toimitusjohtaja Kari Nenosen aikaansaannoksia vaan jo sitä ennen oli vallalla käsitys, että talous on tärkeämpää kuin terveydenhoito ja että säästämisen tulee olla sairaaloiden ydinosaamista. Nenosen palkkaaminen on hyvä esimerkki tästä hurmoksesta. Hän ei itse edes hakenut paikkaa vaan hänet ylipuhuttiin. Suuret erehdykset tapahtuvat organisaatioiden johdossa, joka taipuu ajan henkeen. Ja loppu on muutosvastarintaa.

Pieni peruna näihin verrattuna on Suomelle luotava uusi ja parempi brändi. Mehän tiedämme brändin: se on väärä mielikuva yleensä turhasta asiasta. Brändätty tuote voi menestyä, vaikka se olisi silkkoa sisältä ja useimmiten onkin. Siksi se on pitänyt brändätä. Katsokaa poliitikkoja, kokeilkaa aamiaismuroja.

Asiantunteva arvostus on jotain muuta kuin brändi.

New Yorker julkaisi syyskuun alun numerossaan Alex Rossin artikkelin klassisen musiikin konserttitraditioista. Miksi klassisen musiikin konsertit ovat niin vakavia ja jäykkiä? Jokainen tietää, että yskäisy Finlandia-talossa on rikos, ja käsipuhelimen soittoääni johtaa ainakin murhauhkaukseen.

Ennen artikkelin lukemista olin juuri selittänyt kuusivuotiaalle Ainolle pieremisen periaatteita. Eli että on paikkoja, joissa ilmavaivojaan ei voi vapauttaa. Yksi näistä esimerkeistä oli klassisen musiikin konsertti ja mahdollisuus, että ääni taltioituu ikuisiksi ajoiksi tuhansille kuulijoille.

Siinä vaiheessa en vielä mitenkään ollut asettanut kyseenalaiseksi konserttitradition tiukkaa kaavaa, enkä totta puhuen edes ollut tietoinen sen historiasta. Jos joskus kiinalainen tapa syödä ja seurustella teatterissa olikin tuntunut tuoreelta, siitä on jo kauan, koska saman voi kokea suomalaisessa elokuvateatterissa.

Mutta miten klassisen konsertin sementtiin valettu traditio liittyy Suomen brändäämiseen? Odottakaa hetki, Alex Ross demonstroi sen kohta. Ensin Rossin kuvaus vakiintuneesta käytännöstä.

Yleensä konsertti alkaa hiukan kahdeksan jälkeen. Yleisö on asettunut paikoilleen hyvissä ajoin ennen sitä, rupattelee ja lehteilee ohjelmaa. Ilta jakaantuu kahteen osaan, jotka kestävät suunnilleen yhtä kauan. Orkesterin konsertti alkaa usein alkusoitolla tai lyhyellä äänirunolla, etenee sooloon ja en jälkeen sinfoniaan tai johonkin muuhun suureen teokseen. Yleisön edellytetään vaikenevan koko kappaleen ajan; osien välissä taputtavia kohtaa nolous. Noin kello kymmeneltä yleisö taputtaa jonkin aikaa, ja esiintyjät kumartavat kaksi tai kolme kertaa, ja kaikki menevät kotiin. Rossin mukaan tämä tarkka kellokoneisto on äskettäistä keksintöä, kuten kaikki tietävät. Minä en ollut edes tiennyt etten tiennyt. Ennen vuotta 1900 konsertit olivat aivan toisenlaisia. Ross esittelee aiheesta kirjoitettuja useampia kirjoja. (Kenneth Hamilton, William Weber, Lawrence Levine, James Johnson, Richard Taruskin).

Yhtä kaikki klassisen musiikin konsertit ja erityisesti ooppera olivat lähinnä yläluokan näyttäytymispaikka. Useimmiten aatelisto tunsi hyvin musiikin ja tiesi siitä paljon, mutta he välttivät osoittamasta liian suurta huomiota sille, mitä muusikot tekivät. Nykyinen tapa kuunnella musiikkia hiljaisuudessa oli tuolloin määritelty moukkamaiseksi. Jonkun aatelisen tiedetään sanoneen, että mitään niin paheksuttavaa ei ole kuin sävellyksen kuunteleminen kuin joku juuri maalta tullut.

Runsaat sata vuotta sitten konsertit olivat siis hyvin erilaisia tapahtumia kuin nykyisin. Esimerkiksi Franz Liszt toi konserttiin suuren maljan, johon yleisö sai pudottaa toivomuksiaan. Liszt ihastui aina sellaisista toiveista, jotka olivat aivan kujalla. Maaliskuun 15 päivänä vuonna 1838 Milanossa Liszt löysi paperin, jossa oli kysymys: "Onko parempi mennä naimisiin vai jäädä naimattomaksi?" Historian mukaan Liszt vastasi nopeasti: " Mitä tahansa tekeekin, aina katuu varmasti." Yleisöllä oli myös tapana äänekkäästi vaatia haluamaansa kappaletta, vaikka taiteilija soitti toista. Ross pyytää lukijoitaan kuvittelemaan mitä tapahtuisi, jos Maurizio Pollini soittaisi Chopinin ensimmäistä etydiä ja yleisö alkaisi huutaa: "Claire de Lune! Claire de Lune!"

Malttakaa vielä hetki, Suomi brändiin päästään kohta. Rossin artikkelin yksi teema on kysymys siitä pitäkö konsertin olla jäykkä rituaali vai oliko ennen paremmin? Selvää on se, että nouseva porvaristo loi tiukan kaavan jonka tarkoitus oli pönkittää sen omaa asemaa. Silloin ajatus oli, että porvaristo ei ole luokka vaan se on asema, joka voidaan hankkia tai menettää. Ross keskustelee pitkään vakavan musiikin vakavasta esittämistraditiosta, sen huonoista ja hyvistä puolista. Hän huomauttaa, että esimerkiksi Beethovenin yhdeksännen sinfonian alku uhmasi oman aikansa konserttitraditiota ja edellytti yleisöä, joka vaikenee ennen esityksen alkua.

Niille, jotka haikailevat rehevämpää meininkiä konserteissa, Ross otti esimerkiksi äskettäisen Mostly Mozart -festivaalin, jossa Anssi Karttunen soitti Birminghamin sinfoniaorkesterin kanssa Kaija Saariahon sävellyksen Notes on Light. Kappale loppuu sellon ylimaallisiin säveliin, jotka Karttunen soitti läheltä ja hiljaa. Seuraavana iltana Kari Kriikku valitsi kuiskaavan dynaamisen esitystavan klarinettikonserton Adagion pääteeman toiselle kertaukselle. Rossin kuvailemana hiiskahtamaton yleisö lisäsi taikaa. Kumpaakaan esitystä ei Pariisissa olisi kuultu vuonna 1750.

Rossin artikkelissa jokainen suomalainen nimi oli kirjoitettu oikein. Ainoastaan Saariahon kohdalla mainittiin kansallisuus. Rossin arvio ei ollutkaan brändäystä, siinä ei ollut mitään keinotekoista, ei mitään keksittyä. Ammattilainen puhui ammattilaisista. Konserttia ei ollut aivomyrskynnyt ulkomainen konsultti suuresta rahasta, eikä sitä ollut toteuttanut mikään julkisuudessa esiintyneistä nimistä koottu sekalainen ryhmä. Joitakin vuosia sitten keksittiin, että Helsinkiin piti saada lisää jotain, en muista oliko se valoa, iloa vai väriä. Kampanjan tuloksena roikkui alakuloisia, kehnosti ripustettuja lakanoita keskustan katujen yllä. Joku jänis niissä ehkä esiintyi.

Jonain päivänä jossain ajatushautomossa keksitään, että sairaaloiden olisi parasta olla sairaaloita, että pankkien tulisi olla edes osittain yhtä rehellisiä kuin enemmistö niiden asiakkaista on.

Ja että Suomea maailmalla eivät mielikuvaile mainostoimistot vaan asiansa osaavat ihmiset.

Ohimennen muuten nykyajan puoluetoimisto on mainostoimisto.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 1.10.2008 / YLE Radio 1

----

Lähde: New Yorker, September 8, 2008