Ulkomaanlehtikolumni

Onko Zimbabwe keppi, jolla hakataan Afrikkaa?

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 2.7.2008

Alan kalpeasti aavistaa, miltä tuntuisi olla Afrikan manner. Ei koskaan hyviä uutisia.

Vaatimattoman yksilötason suomalaiset vastoinkäymiset: sytyttäessä sammuvat lamput, käteen murtuva saunan arina, toimimaton vessa, ukkosen isku laajakaistan modeemiin, televisiosta kadonneet kanavat, tyhjentyvä takarengas, ja puhelimesta taukoamattomana kuuluva: kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja, palvelemme teitä hetken kuluttua, on helppo vaihtaa Afrikan kokoluokan onnettomuuksiin.: kuivuus, nälänhätä, pakolaiset, käsittämättömät sodat ja sairaudet, joihin lääkkeet olisivat olemassa.

On joitakin kohteita, joista yksinkertaisesti vaan tulee huonoja uutisia. Ja niillä on merkillinen määrittämisen voima.

Säännöllisin väliajoin afrikkalaiset itse yrittävät kapinoida uutisosaansa vastaan. New Africanin kesäkuun numero on jälleen tällainen yritys. Monien afrikkalaisten toimittajien mielestä länsimainen media näkee Afrikan vääristyneiden linssien läpi. Lehden mielestä jokainen voi ajatella uudestaan kaiken sen, minkä Afrikasta on ajatellut.

Lehden päätoimittaja Baffour Ankomah kuvailee afrikkalaisten yleistä epätoivoa, kun he katsovat länsimaalaisten tekemiä televisiodokumentteja. Jokaisen kokemus on, että oma kotimaa on muutakin kuin slummeja, paljon muutakin kuin slummeja. Ankomah ihmettelee, miksi länsimainen media on ollut niin kiinnostunut Kenian ja Zimbabwen vaaleista, mutta vilkaisi vain sivusilmällä Nigerian ja Sierra Leonen vaaleja.

Ankomah esittää myös kysymyksen miksi länsimainen media väittää vastustavansa kaikkia pitkään vallassa olleita diktaattoreja, mutta on kuitenkin valinnut silmätikukseen ja hirviökseen Zimbabwen Robert Mugaben. Valinnanvaraa olisi. Gabonin presidentti Omar Bongo on ollut vallassa 41 vuotta, Libyan presidentti on hallinnut 39 vuotta, Päiväntasaajan Guinean presidentti valittiin ensimmäisen kerran 29 vuotta sitten, Egyptin presidentillä Hosni Mubarakilla on 27 vuotta tullut täyteen, vuosi vähemmän on Kamerunin presidentillä. Miksi näistä muista puhutaan niin paljon vähemmän kuin Mugabesta, kysyy ghanalainen päätoimittaja Baffour Ankomah. Yksi selitys on tietenkin se, että aikojen kuluessa mielipiteet vaihtelevat. Entisestä hylkiöstä Muammar Gaddafista on tullut salonkikelpoinen, viime talvena hän pystytti telttansa Pariisin keskustaan melkein viikoksi.

Merkillistä kyllä Ankomah lainasi perusteluikseen Britannian presidentin Tony Blairin jäähyväispuhetta, jossa Blair väitti, että länsimainen media metsästää laumassa, ja muistuttaa siten saalistavaa laumaeläintä, joka raastaa ihmiset ja heidän maineensa riekaleiksi.

Seuraavaksi Ankomah kuitenkin väitti, että kansalliset mediat noudattavat oman maansa ulkopoliittisia etuja kansainvälisessä uutisoinnissa.esimerkkimaina olivat lähinnä Yhdysvallat ja Britannia, ja vielä tarkemmin ottaen niiden median suhde Irakin sotaan ja Iraniin. Kun New York Times elokuussa 2005 kirjoitti pääkirjoituksessaan, että "Jos me kaikki olisimme tienneet sen, minkä tiedämme nyt, kansalaisten laaja vastustus olisi estänyt hyökkäyksen Irakiin." Ulkomaantoimittaja John Pilger on tulkinnut tämän virkkeen niin, että hyökkäys ei olisi toteutunut, jos journalistit eivät olisi pettäneet yleisöään hyväksymällä hallitustensa valheet, toistamalla niitä kaikuna ja korostamalla niitä.

Ankomah hyväksyy Pilgerin johtopäätöksen, ja on samaa mieltä siitä, että Lännen näkemykset esimerkiksi afrikkalaisista johtajista seurailevat läntisiä etuja.

Ankomah ottaa ajankohtaisen esimerkin. Robert Mugabe oli aikoinaan läntisten hallitusten suosikki, ja tiedotusvälineissä häntä kuvattiin lähes pyhimyksenä. Englannin kuningatar jopa aateloi hänet.

Ghanalaisen Bafour Ankomahin mukaan ääni muuttui kellossa, kun Mugaben hallitus toteutti maauudistuksen, jossa eurooppalaisten omistama maa palautettiin sen alkuperäisille omistajille, joilta se hallituksen näkemyksen mukaan aikoinaan oli varastettu. Sama väite esitetään New Africanissa useammassakin artikkelissa.

Lievästi sanottuna New African näkee Zimbabwen äskeiset vaalit hyvin toisessa valossa kuin läntinen valtamedia, jonka näkemys on selkeä ja yksiselitteinen. On sitten toinen asia kuinka vakuuttavia New Africanin perustelut ovat, mutta jos ei kysymättä tuomitse heitä, kaksoisvalotus on merkillinen.

New Africanissa Mabasa Sasa kirjoittaa, että vaalien käsittelyn taustalla länsimaisessa lehdistössä on jo kymmenen vuotta kestänyt vihamielisyys, joka hänenkin näkemyksensä mukaan perustuu Zimbabwen maareformiin. Siitä on helppo muistaa valkoisten viljelijöiden kärsimät vääryydet ja ruuantuotannon romahtaminen, mutta vaikeampi on pitää mielessä, että Zimbabwen itsenäistyessä puolet viljelymaasta omisti 6000 valkoisen vähemmistö. Kymmeneksi vuodeksi vähemmistön oikeudet maahan suojattiin. Britannian hallitus tuki vapaaehtoisia maakauppoja, mutta valtaan tullessaan työväenpuolue kieltäytyi tukemasta tätä siirtomaavaltaan perustuvaa politiikkaa. Monet britit näkivät, että Zimbabwen kurjuuden takana oli loppujen lopuksi Cecil Rhodesin siirtomaavallan aikainen rasistinen maapolitiikka.

Sasan mukaan Zimbabwen osuus Kongon sodassa on lisännyt vihamielisyyttä Mugabea kohtaan. Sasa näkee asian niin, että Zimbabwen väliintulo Etelä-Afrikan tukemana oli rohkea ja periaatteellinen, mutta raivostutti Afrikan kurjuudesta hyötyvän sotateolliset tahot.

Oxfordin yliopistossa tutkimusta harjoittava Chris Bickerton on kirjoittanut siitä miten länsimainen media käyttää Zimbabwea keppinä, jolla hakataan Afrikkaa. Bickertonin mukaan länsimainen media ei ole antanut tasapainoista kuvaa Zimbabwen vaaleista.

New Africanin kesäkuun numero on hankalaa luettavaa. Afrikkalainen tapa kirjoittaa ja esittää väitteitä tuntuu erilaiselta, ja koska se on erilaista, siihen on paljon vaikeampi luottaa kuin tutun valtamedian sujuviin esityksiin. Toisaalta epäluottamus kirjoittajaan tuntuu virkistävältä - kun sen pystyisi laajentamaan kaikkeen lukemaansa, avaamaan kaikki laatulehdet ilman niihin liittyvää arvovaltaa.

Perimmältään on tietenkin kysymys ennakkoluuloista, eikä mistään helpoista ennakkoluuloista vaan sellaisista, joita meillä kaikilla on.

Afroamerikkalainen ihmisoikeusaktivisti ja poliitikko Jesse Jackson on kertonut omasta kokemuksestaan: hän oli yöllä kävellyt yksin kadulla, ja kuuli takaansa askelia, välitön pelko väkivallasta ja vilkaisu olan yli. Nopea helpotus, takana tuleva oli valkoihoinen. Jackson siis kertoi, että hän mustana amerikkalaisena jakoi mustiin amerikkalaisen kohdistuvan ennakkoluulon.

Ennakkoluulot ovat syvällä meissä, lisäksi niitä tietoisesti ja tietämättä rakennetaan meihin lisää. Emme siis voi suoralta kädeltä uskoa Zimbabwen vaaliuutisointia sellaisenaan, mutta vaikea on myös uskoa aivan jäännöksettömästi New Africanin näkemyksiin. Todellisuus on aina monimutkaisempi kuin suuret samansuuntaiset otsikot, vaikka ne ilmestyisivät maailman arvovaltaisimmissa lehdissä.

Mitä mielikuvia herättää sanapari Kiina-syndrooma? Kiina on julistettu äskettäin maailman pahimmaksi ilmastonsaastuttajaksi. New Scientist
totesi, että Kiinaan kohdistunut syytelista on pitkä, ja suurelta osin tosi. Mutta yksi jokaisesta viidestä planeetan kansalaisesta on kiinalainen. Siinä valossa tilanne näyttää erilaiselta. Keskimäärin jokaisen kiinalaisen hiilidioksidipäästöt ovat vain puolet yhden eurooppalaisen aiheuttamista, ja vain neljännes amerikkalaisen tai australialaisen päästöistä. Kiinalaisen ekologinen jalanjälki on pienempi kuin keskimääräisen maailmankansalaisen. Vaikka Kiina polttaa paljon hiiltä, se käyttää myös enemmän tuulivoimaa kuin mikään muu maa.

Lähteet: New African, June 2008
New Scientist, 21 June 2008

Jertta Blomstedt / Ulkomaanlehtikolumni 2.7.08 / YLE Radio 1 Ykkösaamu