Ulkomaanlehtikolumni

Köyhät teillä on aina keskuudessanne

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 7.5.2008

Kerjäläiset ovat ongelma minulle siinä missä monille muillekin suomalaisille. Mitä suurempi kaupunki, sitä suurempi ongelma on.

Kuulun niihin joiden on vaikea kävellä kerjäläisen ohi antamatta mitään, vaikka hyvin tiedän, että kolikoillani ei mikään ongelma ratkea. Saattaapa se muuttua huonommaksikin. Jos en anna, tunnen itseni julmaksi ja kovaksi; jos annan, tiedän olevani sentimentaalinen idiootti.

Yleensä suurissa kaupungeissa seuraan alkuasukkaiden toimintaa. Jos Afrikassa afrikkalaiset antavat, niin teen minäkin. Samat sanat Aasiassa. Tämän talven aikana Pariisissa, olen kehittänyt eräänlaisen Jossarian -menetelmän. Joseph Hellerin romaniin Me sotasankarit yksi päähenkilö Jossarian joutui sotasairaalassa sensuroimaan sotilaiden kirjeitä kotirintamalle. Yhtenä päivänä Jossarian sensuroi kirjeistä kaikki adjektiivit, seuraavana nimisanat, sitten verbit. Annettuani joskus myös ranskalaisille, valkoihoisille kerjäläisille, pyyhin heidät eräänä päivänä pois listoilta. Ihmettelen erityisesti erästä suhteellisen hyvin pukeutunutta naista vakiopaikalla Roi de Sicile-kadulla Lapset eivät myöskään saa mitään. Jonain päivänä annan vain niille, jotka soittavat tai laulavat. Sitten pelästyn muiden metronkäyttäjien kostoa, kaikkihan eivät nimittäin laula tai soita kovin hyvin. Ranskalainen kirjailija kertoi antaneensa euron aina aamuisin samassa paikassa kerjänneelle miehelle. Sitten yhtenä päivänä mies oli saanut työtä, he kohtasivat sattumalta ja menivät kahvilaan lasille. Entinen kerjäläinen kertoi tarinansa.

Olen sitä mieltä, että velvollisuuteni olisi luoda kontakti kerjäävään, tietää miksi hän kerjää. Pelkkä katsekontaktikin on osoittautunut vaikeaksi; joskus onnistun kysymään jotain, monia tervehdin, vaikka en annakaan mitään.

Me tiedämme niin pelottavan vähän toisten ihmisten elämästä ja vaikeuksista. Le Monde julkaisi vähän aikaa sitten (17.4.2008) Ariane Cheminin reportaasin Julkinen kirjuri. Se kertoi Pariisin lähiössä toimivasta naisesta, joka siis kirjoittaa kirjeitä asiakkaidensa puolesta. Charles De Gaulle -lentokentälle saapuvat ajavat tämän lähiön ohi tullessaan kaupunkiin.

Meriem Benammour on Seine-Saint-Denisissä toimiva julkinen kirjuri. Hän on jäänyt lapsuutensa kortteliin, josta lääkärit ovat jo kaikonneet, ja josta talonmiehet ovat pakenemassa, koska huumeiden myyjät ovat käyneet niin aggressiivisiksi. Pienestä toimistostaan Meriem Benammourilla on yksi parhaista näköaloista elämään lähiöissä. Itse Pariisista kirjoitetaan valtavasti, se on muodostunut kookkaaksi kliseeksi, mutta Pariisin lähiöitä ei turisteille useimmiten ole olemassakaan.

Meriem Bennammourin asiakkaat ovat lähinnä naisia. Le Monde kertoi teini-ikäiseltä vaikuttavasta kolmen lapsen yksinhuoltajasta, jonka ongelma on ajokortin puuttuminen. Työn saamiseksi hänen täytyisi voida liikkua pitkiä matkoja. Ranskassa työttömän on pian hyväksyttävä työ, johon matka kestää kaksi tuntia. Madame A oli saanut kunnalta maksusitoumuksen autokouluun, mutta pitkien matkojen takia hänen on täysin mahdotonta ratkaista yhtälöä, johon kuuluu lasten vieminen ja hakeminen koulusta, osapäivätyö ja autokoulu yli tunnin matkan päässä.

Seuraava asiakas oli kokonaan mustaan kaapuun verhoutunut Madame E. Kaavun alta pilkahti silloin tällöin pantterikuvioinen leninki. Madame E oli tullut lähettämään sata euroa äidilleen Marokkoon. Mutta häntä huolestutti tuleva munuaiskivien leikkaus ja sitä edeltävän lomakkeen täyttö. Meriem lohdutti, että sairaala on hyvä, ja kysyi kuka huolehtii rouvan lapsesta. Rouva ei tiedä. Kävi ilmi, että aviomies oli lähtenyt edellisen viikon keskiviikkona pienen riidan jälkeen, vaikka rouva on ollut niin suurpiirteinen että on hyväksynyt miehen toisen vaimon kotimaassa. Rouva vakuutti, että hän ei piittaa miehen lähdöstä. Sairaalan lähettämä lomake vaati vastauksia seuraaviin kysymyksiin.

- Haluaako rouva yhden hengen huoneen?
- En.
- Puhelimen?
- En.
- Television?
- En. Haluan olla rauhassa. Siitä on niin kauan kun olen saanut olla omissa oloissani.
- Entä haluaako hän kassakaapin koruilleen?
Rouva purskahti äänekkääseen nauruun.
- Koruja ei ole!
- Uskotun henkilön nimi?

Rouva ei ymmärrä. Meriem selitti, että sairaala haluaa tietää sen henkilön nimen, johon rouva E luottaa. Usean yrityksen jälkeen kävi ilmi, että Rouva E ei todellakaan ymmärtänyt - ainakaan ranskaksi - luottamuksen käsitettä. Sitten kun se valkeni, ilmeni että hänellä ei ollut ketään. Yhdestä asiasta hän on varma. Mieheni se henkilö ei ole, jos häneltä kysytään, hän vastaa: paloitelkaa se ämmä!

Huiviin verhoutunut rouva O haluaa hakea suurempaa kaupungin asuntoa. Tilanne on ongelmallinen sillä uuden asunnon vuokra tukien jälkeen on 500 euroa ja rouvan puoliso ansaitsee tuhat euroa kuussa. Rouva ei halua uutta asuntoa ainoastaan siksi, että se olisi suurempi ja paremmassa paikassa. Hänen nykyisen asuntonsa naapurustossa revitään vanhoja taloja ja rakennetaan uusia. Lähiöissä se on yhtä normaalia kuin hengitys. Mutta siitä on seurauksena, että rotat ovat alkaneet tulla parvekkeille. Ensimmäisen kerran rouva itki nähdessään rotan parvekkeella. Seuraavan kerran rotat olivat avanneet kaikki parvekkeella olleet maitopurkit. Silloinkin hän itki. Kolmantena päivän rotta yritti sisään ikkunasta.

- Se oli valtava, ja se tunki päätään ikkunaa vasten.

Silloin rouva meni valittamaan talonmiehelle. Mutta tämä pani kaiken leikiksi, ja sanoi että rouva itse kutsui rotat vieraakseen. Parvekkeilla ei saa säilyttää ruokatarvikkeita.

Julkinen kirjuri tietää, että keittiöt ovat liian pieniä ja halvat ruokakaupat kilometrien päässä. Ihmiset säilyttävät ruokavarastoja parvekkeilla. Kiinteistöyhtiölle lähtee kirje, jossa tilannetta selitetään.

Seuraava asiakas puhuu ja puhuu. Selkeätä syytä hänen tulolleen ei löydy. Hän kertoo yksinäisestä elämästään.

- Ennen juttelin paljon kauppiaiden kanssa, mutta nykyään valintamyymälän kassa kysyy ainoastaan: onko teillä jäsenkortti?

Meriam Benammourin asiakkaat ovat pääosin maahanmuuttajia, he kitkuttavat surkean palkan, sosiaaliturvan, ilmaisten vaatteiden ja ruokalahjoitusten varassa. He eivät toistaiseksi ole nousseet hyvin toimeentulevien parvekkeille, mutta heitä ajetaan koko ajan ahtaammalle.

Kerjäävät ihmiset ovat heitäkin kurjemmassa asemassa.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 7.5.2008 / YLE Radio 1

----

Lähde: Le Monde 17.4.2008, Ariane Chemin: Ecrivain public