Ulkomaanlehtikolumni

Mikä on totuus ja tarvitaanko sitä?

: Ulkomaanlehtikatsaus

Jertta Blomstedt | 14.5.2008

Luin Anna-lehdestä liikuttavan valehtelijan päiväkirjan. Nuori toimittaja kirjasi viikon ajalta omat valheensa. Ne olivat varsin viattomia väsyneen äidin ja tehokkaan vaikutelmaan pyrkivän toimittajan valkoisia valheita.

Arkisessa elämässä me harvoin asetamme kyseenalaiseksi totuutta. Totuus on hyvä, ja me tiedämme mikä on totuus. Hyvä meille, mutta filosofit ovat jo pitkään väitelleet totuuden käsitteestä.
 
Rippeitä niistä väittelyistä on tihkunut myös aivan tavalliseen elämään. Totuus tuntuu virtaavan kahdessa vastakkaisessa uomassa. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa epäillään rationaalisuuden arvoja, tieteellistä edistystä, totuutta ja objektiivisuutta aivan ennenkuulumattomassa määrin. Tämä näkyy akateemisissa keskusteluissa, mediassa ja yhteiskunnassa yleisesti. Toisaalta vallalla on varsin laajasti käsitys, että sekä poliittinen että tieteellinen maailma on meidät pettänyt, vaikka juuri niiden velvollisuus olisi huolehtia totuudesta, objektiivisuudesta ja edistyksestä sekä rationaalisuuden arvoista. Ja luottamuksen tarve on suuri.
 
Filosofi Bernard Williams on ihmetellyt kirjassaan totuudesta ja totuudenmukaisuudesta tätä ristiriitaa. Jos ihmiset eivät enää usko totuuteen, miksi sitä kaivataan niin suuresti?
 
Äskettäin kuollut amerikkalainen filosofi Richard Rorty ja hänen ranskalainen kollegansa kävivät aikoinaan Sorbonnessa väittelyn totuudesta ja se on nyt julkaistu sekä ranskaksi että englanniksi pienenä ja ohuena kirjana nimellä Mitä hyötyä on totuudesta?
 
Toinen väittelijöistä, ranskalainen Pascal Engel on siitä mieltä, että kyseessä on samanlainen ristiriita kuin siinä, että kun olemme hylänneet uskonnon, etsimme edelleen jotain jolla korvata se, tai kun emme enää hyväksy auktoriteetteja, emme sittenkään halua päästä niistä kokonaan eroon.
 
Pascal Engel muistelee nuoruuttaan Michel Foucaultin oppilaana. Foucault oli sitä mieltä, että totuuden käsite ei ole mitään muuta kuin vallan väline ja valta on pahasta. Kuitenkin oppilas näki professorinsa marssivan Pariisiin kaduilla päänsä päällä banderolli: Totuus ja Oikeudenmukaisuus. Sitäkin Engel ihmettelee, että toimittajat puolustavat virallista ammattietiikkaansa jonka mukaan epätotuuksia ei saa levittää. Samaan aikaan kuitenkin mediassa hyväksytään ja jopa ylistetään ajattelijoita, jotka ovat sitä mieltä, että totuus ja järkiperäisyys ovat tyhjiä sanoja. Miksi toimittajat eivät kiihdy näistä väitteistä, jos ammattietiikka on heille tärkeää?
 
Engel esittää, että välttämättä ei ole kyse kyynisyydestä, vaan ihmiset epäilevät Totuutta suurella T:llä, he epäilevät abstraktia totuutta, mutta pyrkivät arkielämässään käytännön totuuteen pienellä t:llä. Mutta mikä on se totuus, josta me pidämme kiinni ja mikä on se totuus jonka hylkäämme?
 
Viime vuosina ja vuosikymmeninä julkisuudessa on esiintynyt ajattelijoita, joiden mielestä totuus, järki ja objektiivisuus ovat vain tyhjiä sanoja ja henkisen sorron välineitä. Noin laajasti ottaen he ovat edustaneet postmodernismia. Monet postmodernismin kiihkeimmät vastustajat ovat nähneet juuri Richard Rortyssä postmodernismin keulakuvan. Näkemys vääristää Rortyn elämäntyön filosofina, mutta totuutta Rorty todellakin pitää tyhjänä sanana. Totuudella ei yleensä hänen mielestään ole sitä merkitystä, joka sille on annettu.
 
Rortyn ajatteli, että intellektuellille paras asema on se, jossa häntä vastaan hyökkäävät sekä oikeisto että vasemmisto yhtä kiihkeästi. Le Monden muistokirjoituksen mukaan hän itse löysi elämässään tuon position. Konservatiivien mielestä Rorty oli irrationaalinen ja vaarallinen; vasemmisto piti häntä elitistisenä ja proamerikkalaisena. Itse hän ajatteli olevansa romanttinen porvarillinen liberaali.
 
Engel - joka siis puolustaa totuutta hyödyllisenä filosofisena käsitteenä - kuvailee Rortyn suhdetta totuuteen seuraavasti: "Rortyn mukaan sanalla totuus ei ole muuta käyttöä tai muita kätkettyjä merkityksiä kuin toimia jonkunlaisena hyväksyntänä. Kun me sanomme, että P on totta, Rortyn mielestä me emme sano mitään muuta kuin, että olemme samaa mieltä kuin P," annamme sille pienen retorisen taputuksen selkään "tai"kohteliaisuuden".
 
Tätä keskustelua käydään tavallaan filosofian analyyttisen koulukunnan kentällä. Richard Rorty oli sen kasvatti, mutta päätyi hylkäämään sen ja ymmärtämään sellaisia filosofeja kuin Heidegger ja Derrida. Pascal Engelille opetettiin jo koulussa ns. postmoderneja filosofeja ja hän päätyi tutkimaan analyyttistä filosofiaa. Kun Rorty puhuu totuudesta, hän useimmiten ajattelee ns. tieteellistä totuutta, tutkimustulosten totuutta tai yleisiä totuutena pidettyjä asioita.
 
Rortyn mukaan keskustelun tärkein osa käsittelee velvollisuuksia tai vastuita. Jos noudatetaan pragmaattisen koulukunnan tapaa, silloin ei enää ajatella, että ihmisillä olisi vastuita sellaisille ei-inhimillisille kokonaisuuksille kuin totuus tai todellisuus. Rorty on usein sanonut, että pragmatismi jatkaa renessanssin humanistien ja valistuksen yhteistä projektia ja pyrkii viemään sen loppuun. Pragmaattisen koulukunnan jäsenet ajattelevat, että on korkea aika, että ihmiset lakkaavat ajattelemasta, että heillä on velvoitteita jollekin Jumalalle tai Jumalan korvikkeelle, esimerkiksi Sartren eksistentialismi oli yritys vakuuttaa ihmiset lopettamaan kaikkinaisten korvikkeiden keksiminen.
 
Keskustelussa Pascal Engel oli huolissaan siitä mitä tapahtuu totuudenmukaisuudelle, vilpittömyydelle, tarkkuudelle ja luottamukselle, jos totuuden käsite hylätään? Rortyn mielestä oikeutuksen käsite riittää. Ihminen on vilpitön sanoessaan sen minkä hän katsoo olevansa oikeutettu uskomaan. Tämä on automaattisesti se, minkä hän uskoo totuudeksi.
 
Rorty siis pyrkii eroon varmoista ja pysyvistä kriteereistä. Tarkoitus hänen mielestään on, että "meidän" on ajateltava itse. Ihmisen tärkeimpiä velvollisuuksia on ajatella ja keksiä uusia tapoja olla ihminen. Ja ainoa vastuu maailmassa on vastuu toisille ihmisille.
 

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 11.7.2007 / YLE Radio 1
 
Lähteet:
Le Monde 26.6.2007
Rorty & Engel: What?s the Use of Truth?
Niin & Näin, 2/99

----

(Tämä Ulkomaanlehtikolumni on julkaistu näillä sivuilla ja lähetetty Radio 1:ssä ensimmäisen kerran 11.7.2007.)