Puheenvuoroja

Mitä on suomenruotsalaisuus?

: Puheenvuorot

Nils Torvalds | 4.7.2006

Olen usein miettinyt mitä suomenruotsalaisuus on, vaikkakaan en aina erityisen tietoisesti.

Asetuttuani kuusivuotiaana lopullisesti Helsinkiin muistan kohdanneeni Annankadun ja Ratakadun kulmassa toisen kielen. Siitä lähtien olen ollut kasvavassa määrin kaksi-, kolme- tai nelikielinen. Kieli on siis rajapinta, joka samalla tavalla kuin muut rajapinnat houkuttelee ylittämään sen.

Sanat ovat ihmeellisiä olentoja, jotka eri kielissä liittyvät toisiinsa eri tavalla. Olen joskus yrittänyt ymmärtää tätä lainaamalla kemian oppikirjasta valenssi-käsitteen. Riippuen elektronikerrosten vapaiden paikkojen lukumäärästä jokainen aine pystyy liittymään määrätyllä tavalla vastaavasti rakennettuun toiseen aineeseen. Sanoillakin on valenssinsa, mutta valenssit ovat toisenlaiset suomenkielessä kuin ruotsinkielessä.

"Oletko lappusi, sanasi menettänyt
sinä paljasjalkainen siinä
Istut niin yksin - portailla
ja itket lohtua vailla.
Mikä olikaan sana
oliko pitkä vai lyhyt
vai koukerokirjaimin luotu
Mieti hetkinen vielä, sit' häädämme sinut
sinä paljasjalkainen siinä."
Nils Ferlin
Barfotabarn
Käännös Nils Torvalds

Olen kuitenkin joskus ollut taipuvainen uskomaan, että me olemme vain toisella kielellä puhuvia suomalaisia. En koskaan vakuuttunut lopullisesti tästä vastauksesta. Valensseista johtuen jokainen kieli rakentuu oman logiikkansa mukaan. Minun ruotsinkielinen maailmankuvani on siis vähän toisenlainen kuin minun suomenkielinen. Ja näiden maailmankuvien rakentaminen alkaa ihan lapsuudesta.

Meille ei saanut tai ei ollut rahaa tilata sarjakuvalehtiä. Minä siis lainasin niitä naapurin pojalta. Mutta joskus ei ollut mitään luettavaa. Kaikki jännityskertomukset oli jo kaluttu läpi ja uusia sarjakuvia ei ollut. Muun puutteessa luin Raamatun. Siitäkin tarttui jotain.

Luin tietenkin myös Vänrikin runoja kannesta kanteen. Ja koska isäni oli runoilija, laulunopettajani Emil Johnson Ratakadun kansakoulussa edellytti, että minä osaisin runot paremmin kuin muut. Pidin vaatimusta epäoikeudenmukaisena, mutta opin ne.

Pelasin jalkapalloa Kiffenissä, koska HIFKi oli mammareitten joukkue. Urheilin ja juoksin kilpaa, ja liikutuin melkein kyyneliin kun Voitto Hellsten heittäytyi loppumetreillä Affe Pettersonin ohi. Ja kuulen vieläkin Enzio Sevónin selostuksen kaiun korvissani. Taidan jopa muistaa Hellstenin ajan Melbournen olympialaisista: 46,1.

Olin siis hyvä suomalainen joka muisti Mannerheimin hautajaiset ja lauloi Maamme laulun innostuneesti Stadionin katsomossa.

Mutta kuitenkin toisenlainen.

Minun suomenruotsalaisuuteni on kummallinen sekoitus kielen logiikkaa, syvästi tunteellisia elämyksiä ja sukupolvien myllerrystä.

"Mitä minä vastalahjana
lapset
teille annan
on pelkkä palapeli
ihmeellisen askareen palaset
josta ei lastenhuoneessa selviä
Levottoman etsinnän
jäänteitä
Tuulten kuljettaman tahdon
liepeitä
Särkyneen huolen
sirpaleita
ja kummallisen veren
pisaroita"
Ole Torvalds
Strängar av aska
Käännös Nils Torvalds

Identiteetin ongelmat syntyvät siitä ettei ymmärrä, mitä yhteiskunnallisia arvoja on piilotettu historian kalmistoon.

Koulussa kerrottiin kyllä jotain Krimin sodasta, mutta kukaan ei opettanut minulle että Oskari I yritti melkein väkisin tunkea itsensä ja Ruotsi-Norjan mukaan tähän sotaan valloittaakseen Suomen takaisin Ruotsin johtamaan pohjoismaiseen mini-suurvaltaan.

Nuoret fennomaanit kavahtivat. Ruotsin johtaman mini-suurvallan puitteissa olisi ollut aika mahdotonta edistää suomenkielisten tasa-arvoisia oikeuksia. Ja toiseksi sota olisi taas käyty Suomen kamaralla. Siitä oli jo riittävästi kokemuksia aikaisemmilta vuosilta.

Historian ivaa on siis että piilosuuruudenhullu ruotsalainen kuningas loin sen tilanteen jossa Johan Vilhelm Snellman sitten toimi.

Vielä ivallisempaa on että me ruotsinkieliset, ehkä tässä tämä me sitaateissa, olemme siitä lähtien joutuneet historian väärälle puolelle.

Säätyeduskunnan yhteenotoissa 1880-luvulla ruotsinkieliset hallitsivat kahta säätyä. Molempia erittäin epädemokraattisin perustein. Ylivoimainen enemmistö ritariston ja aateliston säädystä olivat tietenkin ruotsinkielisiä.

Porvaristossa ruotsinkieliset pitivät kiinni enemmistöstään erittäin epädemokraattisen ääniasteikon turvin.

Luulisi että jokainen jotakuinkin sivistynyt mies ja nainen olisi ymmärtänyt mihin maailma oli menossa Ranskan vallankumouksen jälkeen. Koko sivistynyt eurooppalainen diskurssi kääntyi vääjäämättömästi demokratian ja parlamentarismin suuntaan ei suoraviivaisesti mutta kuitenkin.

Suurin osa jälkivalistuksen kirjallisuudesta tuli meille ruotsiksi. Jos Minna Canth sai John Stuart Millin teoksen naisten alistetusta asemasta ja Henry Georgen pohdiskelut yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista Kuopioon niin luulisi että Rabbe Axel Wredellä olisi ollut helppoa hankkia ne vaikkapa Yliopiston kirjastosta. Mutta Wreden mielestä sellaiset kirjat eivät olleet kiinnostavia. Vakavampi puute Wreden oikeustieteellisessä sivistyksessä koskee kuitenkin parlamentarismin sääntöjä. Jossain yhteydessä hän toteaa, ettei sellaista ole missään kokeiltu. Se nyt ei vaan ollut totta. Sitä oli kokeiltu esimerkiksi Norjassa. Ja juuri siitä syystä Wrede varmasti vastustikin parlamentarismia.

Tässä suomenruotsalaisessa korvessa on muutamia huutavia ääniä. Toinen niistä oli K.H. Wiik, toinen Arvid Mörne.

Jos joku kaipaa jännittävää tutkimusaihetta niin se voisi hyvin olla Wiikin ja Mörnen risteilevät polut. Molemmat ovat suuren mobilisaatioaallon lapsia ja syntyivät tämän niin ratkaisevan 1880-luvun taitteessa. Molemmat kuolevat vertauskuvallisesti 1946 - juuri silloin kun suuret ikäluokat ottavat ensimmäiset - ja toistaiseksi aika varovaiset askeleensa tässä maailmassa. Wiikin painopiste on yhteiskunnan ongelmat, kaupunki ja politiikka, Mörnen yhteiskunnalliset ongelmat, maaseutu ja kieli.

"Siinä hetkessä Faste ymmärsi, että hän ei enää ollut talonpoika. Hän oli menettänyt voimansa, talonpoikana elämisen perusedellytyksen. Herrakaan hän ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis jotain siinä välissä. Talonpoikasherra? Puoliherra?"
Arvid Mörne
Den svenska jorden

Wiik ja Mörne liikkuvat siis välillä limittäin ja lähellä, välillä he loittonevat. Yhteistä heille on että sisällissota 1918 vie heiltä ja koko maalta tärkeän ponnistuspohjan. Mörnen kiintopiste oli sen lisäksi maanviljelyksen maa eli den svenska jorden, joka ei kiintopisteenä kanna maailmansotien yli.

Yksikamarisen eduskunnan valmistelutyössä suurin osa suomenruotsalaisista johtajista vastusti alussa sekä yksikamarisuutta että yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Viimeisessä käsittelyssä harvempi enää katsoi aiheelliseksi vastustaa näitä julkisesti.

Isoisäni Ernst von Wendt ja valkoisen puolen poliisimestari suurlakon jälkeisistä ajoista George Fraser olivat kuitenkin viimeisiä uljaita tinasotilaita.

"Ei pidä alistua häikäilemättömille vaatimuksille, tietämättömyydelle ja punaisiin lippuihin kirjoitetuille kapinallisille vaatimuksille."
Ernst von Wendt
Toukokuussa 1906

Kourallinen heidän heimolaisistaan äänesti vastaan.

Pettymys tuli perästäpäin. Pari viikkoa ensimmäisten demokraattisten vaalien jälkeen Åbo Underrättelserin Helsingin kirjeenvaihtaja John Hedberg kirjoittaa pesänselvityksen. Syypää sosialistien hirvittävään äänivyöryyn olivat naiset:

"Naiset ovat uskonnollisia. Aikaisemmin he eivät ole osoittanut taipumista vallankumouksellisille vaatimuksille. Mutta pohdintoihin kyvyttömät naiset ovat nyt menneet agitaattoreiden tyhjänpäiväisten huutojen perässä."
John Hedberg
Åbo Underrättelser
Huhtikuu 1907

Tässä vaiheessa jonkinlainen parlamentarismi olisi ehkä pelastanut maan tulevilta katastrofeilta. Oli syntymässä keskustaryhmitys johon kuului huomattava osa SDP:stä, Maalaisliitto, radikaalit naiset Tekla Hultinin ja Lucina Hagmanin johdolla, ja kieliliberaalit molemmin puolin kielijuopaa. Ei kuitenkaan löytynyt tämän löyhän ryhmittymän riveistä sellaista kaukokatseista johtajaa joka olisi nähnyt tien ulos äärilaitojen välistä. Porvarillisessa delegaatiossa vastustettiin. Ja johtavat ruotsinkieliset vastustivat ensin henkeen, ja kohta vereen.

Kukaan ei ole selvittänyt porvarillisen delegaation toiminnan kokonaiskuvaa. Vesa Vares on ainoa minun tiedossani olevaa historiantutkija, joka on ymmärtänyt että porvarillinen delegaatio ei ollut mikään tilapäinen kerho tai herrasmiesklubi. Siinä tehtiin itse asiassa Eduskunnan päätöksiä ennakoivia salamyhkäisiä ja kohtalokkaita sopimuksia. Ja sille Pietarissa oleva ministerivalitosihteeri raportoi ja antoi virheellisen kuva Venäjän kehityksestä. Tässä kamariljassa istuivat myös johtavat suomenruotsalaiset poliitikot ja vehkeilivät kansan valitsemaa eduskuntaa vastaan.

Valtalaki olisi voinut olla askel kohti parlamentaarista järjestelmää. Porvarillisen delegaation miesten varoitukset, että valtalaki johtaisi sotaan Venäjän kanssa, oli harkittu valhe, joka vaan innosti vasemmiston äärilaidalla eteneviä seikkailupolitiikkoja. Politiikan laitailmiöt ruokkivat toinen toisiaan ja Suomi syöksyi sisällissodan kaaokseen.

Vastuu siitä lepää raskaasti suomenruotsalaisen taantumuksen hartioilla, mutta taas meiltä puuttuu määrätietoisia ja vaikutusvaltaisia keskitien johtajia. Nuori Levi Jern, josta sittemmin tuli kansanedustaja ja rauhanopposition jäsen, osallistuu taisteluihin Kannaksella ja kirjoittaa kotiin, että vakaviin vääryyksiin ja petoksiin on syyllistytty molemmin puolin. Mutta vain toinen puoli joutuu oikeuden tai oikeudettomuuden eteen. Eduskunnan vallan dramaattinen häpäisy saa loppupisteensä naiskansanedustajan teloituksessa. Sofia Hjulgren oli kotoisin Kullaan kartanosta Porvoon maalaiskunnassa. Hän nousi suomenruotsalaisen maatyöläisen tyttärenä Eduskuntaan ja ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä Viipurin puhdistuksissa.

Sisällissodan hävityksen raunioilla ruotsinkielinen poliittinen luokka yrittää vielä viimeisen kerran vääntää historian rattaita toiseen suuntaan. Samat henkilöt jotka heiveröisen demokratiamme alussa olivat vastustaneet yleistä äänioikeutta ja valtalain parlamentarismia vaarallisina kokeiluina yrittivät nyt paluuta sekä kaksikamarisuuteen että monarkiaan.

Ruotsin kuninkaat olivat jääneet historiaan ja Nikolai II oli pettänyt yhteiskuntajärjestyksen takuumiehenä. Nyt tarvittiin uutta kuninkaallista ja germaanista verta.

Georg Schauman käy Saksassa ja varoittaa että tappio sodassa häämöttää. Kuningasmielisille suomenruotsalaisille ja heidän suomenkielisille hengenheimolaisilleen Saksa on kuitenkin ainoa pelastus. Mitkään tosiseikat eivät tätä uskoa järkyttäneet.

Tässä vuosisadan alun kehityksessä on toinenkin loimi. Ruotsinkielisten nuoriso- ja raittiusseurojen pöytäkirjat osoittavat jotain hyvin mielenkiintoista. Nolla kuuden nousun jälkeisinä vuosina kokoukset lopetetaan pääsääntöisesti laulamalla "Maamme laulu". Suunnilleen vuonna 1912 tuuli kääntyy ja kokousten lopussa lauletaan yhä useammin "Modersmålets sång ? Äidinkielen laulu". Rakennetaan siis toisenlaista isänmaallisuutta:

"Hur härligt sången klingar på älskat modersmål!
Han tröst i sorgen bringar, han skärper sinnets stål."

Ajatuksen teräs ei kuitenkaan karaistunut, eikä terävöitynyt. Jostain aivan käsittämättömästä syystä on syntynyt kuva meistä liberaaleina. Niitä historiassamme on kuitenkin ollut aika vähän. K.H. Wiik oli liberaali sosialidemokraatti, Arvid Mörne oli liberaali suomenruotsalainen, Leo Mechelin oli liberaali perustuslaillinen. Georg Schauman oli liberaali aatelismies. Levi Jern oli liberaali pohjalainen ja Atos Wirtanen oli liberaali vasemmistolainen.

Heidän kaltaisissa onkin meidän selviytymisstrategiamme johtoajatus. Meidän pitää olla avarakatseisempia kuin muut. Niin avarakatseisia että näemme myös omat huonot puolemme.

Mutta avara näkymä edellyttää kiintopistettä. Olen vähitellen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä että, kaikesta vahvasta sosiaalisesta paatoksestani huolimatta, kiintopisteeni on sanoissa, muotoiluissa ja ymmärtämisessä. Siis kielessä.

Nils Torvalds / YLE Radio 1:n Suomenruotsalaisia puheenvuoroja 4.7.2006 / YLE Radio 1