Ykkösaamun kolumni

Maailmankartta Kööpenhaminan jälkeen

: Ykkösaamun kolumni

Kaarin Taipale | 5.1.2010

Miksei Kööpenhaminassa saatu aikaan ilmastosopimusta? Kaikki sitä tuntuvat yhteen ääneen pahoittelevan. Edesvastuuseen on pantu poliittiset johtajat. Pelkään, että syitä on muitakin.

Ensinnäkin, pitää oppia lukemaan uutta maailmankarttaa. Ja toiseksi, on aika tunnustaa, ettei kaikki valta ole valtionpäämiesten taskussa.

Mitä Kööpenhaminassa päätettiin ja kuka päätti?

Kööpenhaminan kokouksen loppuasiakirjan nimi on Copenhagen Accord. Se ei ole laillisesti sitova sopimus vaan poliittinen "yhteisymmärrys", jonka 193 maata "merkitsi tiedoksi", kuten ilmaus kuuluu. Pitää kuitenkin muistaa, että 180 maata hyväksyi sopimuksen! Viime vaiheessa tekstiä sorvasi noin 25 maan ryhmä, johon kuuluivat mm. Yhdysvallat, EU, useita EU-maita sekä Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina. Tiukimpia vastustajia olivat Sudan ja Hugo Chavezin innoittamat Bolivia, Ecuador, Kuuba, Nicaragua ja Venezuela.

Uusi maailmankartta

"Maailman uusi jako konkretisoitui Kööpenhaminassa", kiteytti kirkkohallituksen Ilkka Sipiläinen. Berliinin muurin myötä oli itä-länsi-vastakkainasettelu murtunut kaksi vuosikymmentä sitten. Sen jälkeistä Yhdysvaltain yksinvaltaa kuvattiin unilateralismina, yksinapaisuutena. Nyt eletään multilateralismin aikaa, mutta kuten toimittaja Kari Huhta kirjoitti (HS yläkerta 23.12.2009), "Obaman kuvaamassa maailmassa Yhdysvaltain napa on vahva". Voi myös olla, että moninapaisuuden on jo korvannut Yhdysvaltain ja Kiinan voimakeskittymä.

Toinen vanha kahtiajako, pohjoinen-etelä, kuvasi jakoa rikkaisiin teollisuusmaihin ja köyhiin kehitysmaihin. YK-järjestelmässä kehitysmaat muodostavat ryhmän G77, johon kuuluu nyt jo 130 valtiota. Niiden joukossa on ns. BASIC-ryhmä eli Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina, joissa asuu lähes kolme miljardia ihmistä. Mukana ovat myös edistyksellinen Costa Rica, vauras Singapore ja öljymahdit Saudi-Arabia, Quatar, Kuwait, Yhdistyneet Arabiemiraatit ja Malesia.

Kehitysmaat eivät siis suinkaan ole yksi yhtenäinen blokki. BASIC-ryhmä on jättänyt kauas taakseen ne epävakaammat G77-valtiot, jotka ovat juuttuneet köyhyyteen. BASIC-maat puhuvat kyllä kaikkien kehitysmaiden puolesta ja vaativat teollisuusmailta tiukkoja päästövähennyksiä, mutta ne itse panostavat ilmastonsuojeluun vakavammin kuin moni uusi EU-maa. Brasiliassa käytetään bioenergiaa, Kiinassa tuulta ja aurinkoa, ja Intiakin toteuttaa kunnianhimoista ilmastostrategiaa. Nousevat talousmahdit tietävät, että niiden kasvu hidastuu, elleivät ne uudista energiapolitiikkaansa. Nämä BASIC-maat olivatkin Kööpenhaminassa sillanrakentajia. Muut G77-kumppanit olivat tiukempia.

Ilmastopolitiikka taistelutantereena

Ilmastopolitiikastakin on näet tullut taistelutanner, jolla teollisuusmaat pannaan maksamaan vanhat velkansa. Siirtomaaherruuden ryöstöretki on perisynti, jota ei anneta anteeksi edes kolmannelle eikä neljännelle sukupolvelle. Oikein tai väärin, mutta ilmastoneuvotteluiden sabotointi on myös kostoa entisille kolonialisteille.

Kehitysmaille luvattiin ilmastorahoitusta lähimmän kolmen vuoden aikana noin 20 mrd EUR, josta EU maksaa kolmanneksen. Vuoteen 2020 mennessä luvattiin yksityistä ja julkista tukea noin 70 mrd EUR vuodessa, ja sitä varten perustetaan kehitysmaiden vaatimuksesta uusi organisaatio. Rahoitustarjoukset ylittivät kaikki odotukset. Silti ärhäkimmät kehitysmaat saattoivat leimata teollisuusmaiden hyväntahtoisetkin esitykset vanhojen siirtomaaisäntien yritykseksi uusintaa herruuttaan. Niille kyse ei siis ollut ilmastonmuutoksesta vaan täydellisestä luottamuksen puutteesta.

Kenen ääni kuuluu?

Entäs syntisäkki teollisuusmaat? Paikalla olivat maailman mahtavimmat presidentit ja pääministerit. Miksei heidän valtansa riittänyt viemään päätöksiä yhtä pitkälle kuin kauniit esipuheet? - Vai onko todellinen käskyvalta kuitenkin energiaintensiivisellä teollisuudella ja energiantuottajilla, myös kehitysmaissa. Tiedotusvälineet antavat hanakasti tilaa äänekkäille ympäristöjärjestöille, jotka täyttävät kadut ja aukiot. Samaan aikaan teollisuuden lobbarit toimivat kaikessa hiljaisuudessa, mutta saavat silti äänensä paremmin kuuluviin.

Kuten tohtori Jakke Holvas (HS 31.12.2009) otsikoi: Nykyaika selittää kaiken talouden termein. Kööpenhaminassakaan ei taisteltu planeetan tai tulevien sukupolvien kohtalosta vaan talouskasvusta. Taisteltiin köyhien maiden haluamasta avoimesta shekistä ja vanhaan energiaan perustuvasta kasvusta, josta ei halua luopua sen enempää nykyisten kuin nousevienkaan teollisuusmaiden liike-elämä.

Kysymyksenasettelu oli sen mukainen: mitä maksaa? Vapaamatkustajia ei kiinnosta kysymys, miten on pakko toimia yhdessä, jotta planeetta Maa säilyy elinkelpoisena. Kari Huhtaa mukaellen, maailma tuijottaa omaan napaansa.

Kaarin Taipale / Ykkösaamun kolumni 5.1.2010 / YLE Radio 1