Ykkösaamun kolumni

Ovatko rakennukset kauniita vai rumia?

: Ykkösaamun kolumni

Kaarin Taipale | 23.6.2009

Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat.

Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.

Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.

TV ykkösen mainio Ruma Suomi -ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse "tavanomaisesta liiketoiminnasta". Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.

Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.

Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.

Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?

Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: "Myös 'Cantos'-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote."

Kaarin Taipale / Ykkösaamun kolumni 23.6.2009 / YLE Radio 1