Ykkösaamun kolumni

Aika vapaalla

: Ykkösaamun kolumni

Tommi Hoikkala | 16.6.2009

Uunituore Sami Myllyniemen Aika vapaalla - nuorten vapaa-aikatutkimus 2009 osoittaa, että järjestöissä toimiminen on vähentynyt etenkin kaikkein nuorimmassa, alle 15-vuotiaiden ikäryhmässä. Vertailukohta on kymmenen vuoden takainen tilanne. Kyseessä on nuorempi väkemme, joka kasvanut suoraan kulutusyhteiskunnan nettikulttuuriin. Myllyniemen tutkimus tarjoaa tärkeää dokumentiaatiota siitä miten kansalaisuuden idea on kovin vettynyt nuorimpiemme kohdalla. Parasta mitä heille on tarjota, lienee kuluttaminen.

Alle 15-vuotiaat ovat asenteiltaan kriittisimpiä. He pitävät muita ikäryhmiä useammin järjestötoimintaa vanhanaikaisena. Iso osa on sitä mieltä, että heidän asuinpaikallaan järjestetty toiminta ei ole kiinnostavaa.

Nuoret odottavat enemmän tilaa yksilöllisten toiveiden toteuttamiseen ja löyhän kiinnittymisen mahdollisuuksia. Jotkin tutkijat puhuvat näistä nuorista yksilöllisen valinnan sukupolvena, jotkin atomistisena sukupolvena. Niin tai näin, tuon porukan mentaalinen koti on salkkareiden, BB:n ja Idolsien vaiheilla. Toiminnan keskeisvire on viihtyminen, nopea tyydytys ja elämykssellisyys. Eivät nuoret ole yksinään keksineet näitä asioita tavoiteltaviksi arvoiksi. Ne jaetaan vanhempien kanssa.

Jos olisin poliittisen eliitin jäsen, huolestuisin kovasti. Tällaiset tulokset vahvistavat entisestään sitä näköalaa, jonka mukaan äänioikuttaan käyttävät äänestäjät katoavat tästä maasta suurten ikäluokkien ja heidän perässähiihtäjien siirryttyä lopullisesti muille vainioille. Jo nyt olemme EU:n tilastoissa poliittisessa osallistumisessa pohjalla. Ja tämä koskee myös muita kuin nuoria.

Miten tähän on tultu?

Oikeusministeri Tuija Brax viittasi Myllyniemen tutkimuksen julkaisutilaisuudessa suomalaisperheiden puhekulttuureihin. Hänen mukaansa on järkyttävää, ettei Suomessa puhuta politiikkaa eikä yhteiskunnallisista asioista kotona.

On keskustelijoita jotka ovat suomalaisten poliittisen apatian äärellä tahtoneet hakea apatian syitä poliittisen järjestelmän omista prosesseista, mediapolitiikasta, imagojen vallasta. Siis siitä uudesta politiikan rakenteistumisesta, joka ilmentää mediakapitalismin virtauksia ja vitsauksia, jotka imevät ja typistävät kansalaiset medianäyttämöiden katsojiksi. Se on edelleen hyvä näkökulma. Politiikka on osa popkulttuuria - sanat, naamat, tunteen ilmaisut ja vaikutelmat tv:sta tai netistä omaksuttuna ovat tämän kaleidoskoopin olennaisuuksia. Nopean ja osuvan sanomisen flooralla - netissä tyrmäävän ja loukkaavan sanomisen flooralla - argumentit eivät enää juhli. Argumentit kuuluvat hitaan ja vaikean perustelun kulttuuriin.

Politiikasta tulee pintapolitiikkaa. Se todellinen politiikka on aivan muualla kuin imagopolitiikan karismajulkisuuksissa. Se on valtionvarainministeriön budjettikehys -hallinnoinnissa. Se on vahvavoimaisten lobbareiden salaisissa manöövereissä. Se on virkamieseliittien linjauksissa. Niinpä Suomi on kaksi - kolmekymmentä vuotta istutettu globaalin talouden vaatimuksiin siten miten markkinoiden vapautta on milloinkin nähty välttämättömäksi edistää. Hallitusten poliittiset koalitiot vaihtuvat, mutta peruslinja on säilynyt.

Vallan tällaisissa uusissa käytännöissä puolueiden tehtävä on ollut legitimoida meininki, myydä linja kansalle. Niin ja toimia vaaliorganisaationa. Sellaisessa menossa joku sakki voi aika ajoin nousta paineen purkajaksi, jos jokin tunnetiivistymä alkaa liikaa ahdistamaan. (Tämä oli Timo Soini -viite.)

Braxin heitto siitä, että kodeissa ei puhuta politiikkaa, on kuitenkin intuitiivisesti osuva. Se on myös sikäli kiinnostava havainto, että se osuu myös muihin perhettä koskeviin havaintoihin. Jo pitkään on ollut tietoja perhearjen murenemisesta. Vanhan Suomen, sanotaan 70-luvulla vielä voimissaan ollut kokoava perheitten tapa syödä yhdessä kello viiden arkiateria, katosi kansallismaisemasta jo kymmenen vuotta sitten. Nykyään eri-ikäiset kuluttajakansalaiset tekevät omia juttujaan tuohon aikaan.

Viikonloppuisin syödään yhdessä. Ällistyttävän usein se tarkoittaa pizzan vetämistä nokkaan jonkin viihdepläjäyksen äärellä. Kuinka oikeassa Neil Postman 80-luvulla olikaan kirjallaan Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. (WSOY 1987).

Eikä perheitäkään ole olemassa entisellä tavalla, valtaosa talouksista on yhden hengen talouksia esimerkiksi pääkaupunkiseudulla. Puhu siinä sitten politiikkaa perheessä.

Viihteellistynyt pintapolitiikka, äänestämisen apatia, perherakenteen hajoaminen ovat asioita, joita toin tässä esille Myllyniemen tärkeiden tutkimustulosten havahduttamana. Miten ne kokoaisi yhteen?

Sanomalla että on kyse konsumeristisen yhteiskuntamuodon ilmauksesta. On vain eri-ikäisiä kuluttajakansalaisia, jotka maksimoivat kukin pakkoraoissaan omaa viihtymistään. Koska enää ei ole yhteiskuntaa, siitä ei voi puhua.

Tämä oli viimeinen kolumnini. Kiitän ylen oivia ammattilaisia, että nämä 20 vetoa mahdollistuivat, tuottajaa, äänitarkkailun osaajia sekä luetun tekstin nettiin siirtäjiä. Nykyään kaikilla on blogit, mutta vain harvalla mahdollisuus esittää näkemyksiään äänellään niin että ne taltioidaan teksteinä nettiin. Olen kiitollinen kohdalleni osuneesta tällaisesta mahdollisuudesta. Kiitän myös kuulijoita sekä palautteen antajia. Kolumnistin pitkällä taipaleellani voin ensimmäisen kerran todella kehua saaneeni kommentteja. Kärjistäminen kannattaa.

Tommi Hoikkala / Ykkösaamun kolumni 16.6.2008 / YLE Radio 1