Ykkösaamun kolumni

Kauhajoen jälkipaini

: Ykkösaamun kolumni

Tommi Hoikkala | 24.3.2009

Nuorisotutkijana joudun esitelmätilaisuuksissani usein kommentoimaan Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisia. Teema kiinnostaa kasvattajia ja kasvatuksen ammattilaisia. Teema näyttää usein myös polarisoivan keskustelijoita. Ei ole harvinainen reaktio kuulla monen jo aikoja sitten kyllästyneen vatvomiseen ja jauhantaan.

Yksi sosiaaliteknologi tuumasi, että koko yhteiskunnan tasolla pitää tällaisissa tapauksissa toimia kuten yksilötasolla lasten kanssa. Pitää puuttua heti kun lapsi tekee väärin. Nopea, perusteellinen ja tehokas debriefing vielä kun asia on tuore. Kun tällainen kommunikaatioketju on suoritettu, voidaan ja pitää siirtyä arkeen. Muuten ei elämä kuulemma jatku.

Sosiaaliteknologi tuumasi myös että meillä on kaikki välineet tällaiselle korjaavalle puuttumiselle. Hän tarkoitti kriisiapua.

Olen ollut aika äimistynyt, koska kuulun niihin joiden mielestä koulusurmat ilmentävät jotain suurempaa häiriötä kasvatuksen kuviossa. Sellaista ei selvitetä sinänsä tärkeällä kriisityön tekniikoilla. Sosiaaliteknologeille en voi vasta muuta kuin että tehokas debriefing -logiikka johtaa ongelmien maton alle lakaisemiseen ja tabun rakennukseen. Silmien ummistamiseen pahalta ja vaikealta.

Haistan sosiaaliteknologin reaktiossa myös ei kuulu mulle -asenteen. Ei kuulu mulle -asenne on sukua Not In My Back Yard -ilmiölle. Sellaisessa yksilöllistävän yhteiskunnan hyväosaiset vastustavat jyrkästi omalle asuinalueelle suunniteltavaa mitä tahansa julkisen palveluksen laitosta. Pelkäävät asuntojensa hintojen laskevan.

Tämä on vastenmielistä. Vastenmielinen on myös se medioiden sykli, joka ilmenee toistuvasti tällaisten tapausten yhteydessä. Tapaukset synnyttävät mielettömiä kohuja, eräänlaisia mediapsykooseja tai ahdistuneisuuspurkauksia, jotka kuluttavat energiansa noin viidessä päivässä. Muut asiat tulevat agendalle, kun kuluttaja on saanut tarpeekseen. Tällaista on uutisviihteen markkinataloudessa.

Tällä kertaa hallituskin on reagoinut lanseeraamalla sataviisitoistakohtaisen poikkihallinnollisen toimintaohjelman kouluväkivallan estämiseksi. Jää nähtäväksi, miten konstit purevat. Kaltaiseni tarkkailijan on vaikea niitä arvioida, koska ohjelmaa ei tunnu löytyvän mistään valtionhallinnon nettisivustolta. En siis saa selville esimerkiksi miten ruvetaan suitsimaan tapausten synnyttämiä mediaspektaakkeleita. Ei varmaan mitenkään, koska se olisi sananvapauteen kajoamista. Toimenpideohjelman uutisoinnissa iskun kierrätys oli jälleen voimissaan.

Komppaan Salli Hakalaa ja Johanna Sumialaa nuorisotutkijoiden nettijulkaisusta.

He toteavat, "että juuri iskun kierrätys ja toisto tuottavat siitä kuoleman spektaakkelin, joka tekee ampujista lopulta kuolemattomia."

Koulu-uhkaukset eivät ainakaan vielä ole loppuneet.

Minulla ei ole mitään viisasten kiveä tyhjentämään tätä ahdistavaa teemaa. Mutta on ollut kiinnostavaa havaita miten suomalainen yhteiskunta ja hallinto toimivat tapauksissa, jotka ovat olleet kansallisia järkytyksiä.

Toimenpiteet näyttävät tiivistyvän turvallisuusohjelmaa kiteytyneemmin koulukiusaamisen ehkäisemiseksi. Kiusaamista vähentävään KiVa Koulu -hankkeeseen ilmoittautui yli 1800 [tuhat kahdeksansataa] peruskoulua. Alkuvuoden keskustelussa vilahti julkisuudessa tietoja, että potentiaalisten koulusurmaajien tunnistamiseen luodaan profilointiohjelmaa. Sellainen sopisi juttuni alussa mainitun sosiaaliteknologin repertuaariin. Epäilykseni on, että semmoinen tuottaisi omintakeisen terroristijahdin kouluihimme. Kouluampujilla kun ei ole yhteistä profiilia, josta voi ennakoida tulevaa.

Itse tulkitsen kouluampumiset suomalaisen kasvatus- ja sosialisaatiojärjestelmän patologisina repeäminä. Ne ovat purkauksia ja oireita kertomassa, että lasten ja nuorten kasvun kehät eivät ole tasapainossa. Pienestä kurjuudesta kumuloituu suurta ja traagista. Vauraan yhteiskuntamme kummallinen paradoksi on se, että suhteellinen hyvinvointi voi tuottaa patologioita.

Tämä on tietysti teoreetikon tulkinta.

Minusta olisi kuitenkin edelleen aihetta ottaa koko kasvatuksen ketju kriittiseen valoon. Se tarkoittaisi myös vanhemmuuden ja kotikasvatuksen kysymysten käsittelyä.

115 toimenpidettä kouluväkivaltaa vastaan, kiusaamisen ennaltaehkäisyä, mahdollisten ampujien ennakkoprofilointia sekä kriisiapua. Sekö on kaikki, johon tällä kertaa pystyttiin?

Tommi Hoikkala / Ykkösaamun kolumni 24.3.2009 / YLE Radio 1