Ykkösaamun kolumni

Sivari armeijassa

: Ykkösaamun kolumni

Tommi Hoikkala | 24.2.2009

Olin vuosi sitten kenttätöissä Kainuun prikaatissa. Tutkimushankkeen nimi oli ja on Varusmiesten terveystaju ja syömisen käytänteet. Se on Suomen Akatemian rahoittama ex-Kansanterveyslaitoksen ja Nuorisotutkimusverkoston yhteistyöhanke.

Tavoitteemme on katsoa mikä on varusmiesten kokemus ja miten terveys hioutuu palveluksen arjessa. Tietysti on kyse paljon kohutusta kutsuntaikäisten painon noususta ja kunnon laskusta.

Kun kenttävaiheemme alkoi, emme Mikko Salasuon kanssa arvanneet millaiseen keskustelun syöveriin satuimme. Puolustusministeri ja puolustusvoimien komentaja virittelivät kumpikin tahollaan näkemyksiään ja politikkojaan.

Periodimme aikana Häkämies arvioi, että yleinen asevelvollisuus on vaarassa varusmiesaineksen huonon kunnon vuoksi. Kaskeala esitti ensin kutsuntojen ulottamista myös naisten piiriin.

Oliko taka-ajatus houkutella kovimman kunnon naiset armeijaan kun pojat vässyköityvät ja lihovat? Naiset siis otettaisiin täyttämään maskuliinisuusvajetta?

Myöhemmin Kaskeala linjasi, että kutsuntoja tiukennetaan. Se näyttäytyi ehkä oivalta tavalta pitää kasvussa olevat palveluksen keskeyttämisluvut kurissa.

Kaskealan seuraaja, kenraali Puheloinen ilmoittautui taannoin tammikuussa läskitaisteluun. Aivan vastikään hän moitti ammattiarmeijaa kalliiksi ja tehottomaksi. Auki on myös se pudotetaanko reservin määrää sadalla tuhannella miehellä ja jos pudotetaan, niin milloin.

Isoja kysymyksiä

Varsinkin minulle sivarina on ollut sotilaskypärässä kiinni pitämistä. On tarjoutunut paikkoja kommentoida armeijan ohjesääntölogikkaa, terveydenhuoltoa, alueellista maanpuolustusjärjestelmää, puolustuspoliittisen selonteon mahdollista NATO-kytkentää, kansanarmeijan sekä teknoarmeijan arvoituksia.

Aika kova paikka minunkaltaiselle jampalle, jonka päätavoite oli sinkoutua kentälle selvittämään sotkun munkin tenhovoimaa. Siinä sivussa piti zoomailla onko sellaista asiaa enää olemassa, kuin pohjoinen maskuliinisuus. Lähdin oletuksesta, että pääkaupunkiseudun jannut eivät ole totuus suomalaisesta nuoresta miehestä.

Ei minusta taida kuitenkaan tulla sotilaspoliittista keskustelijaa. Olen kyllä ollut mikorososiologisella aitiopaikalla seuraamassa millaiset voimat tuottavat keskeyttämisiä.

Nimitin alokasvaiheen tupakeskusteluja turpaparlamentiksi.

Kerran siinä pohdittiin suomalaisten nuorten miesten sudetta tappamiseen. Muuan Huopalainen - nimi muutettu - siunaili suomalaisnuorten erikoisuutta Euroopassa. Hän oli matkaillut Turkissa, lomakohteessa, jossa oli ruotsalaisia, norjalaisia, saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, italialaisia ja tietysti turkkilaisia.

Huopalainen pani kansallisuudet järjestykseen sillä perusteella, että suomalaiset muodostavat ainoan ryhmän, jonka koko miesikäluokka joutuu ja pääsee tappamiskoulutukseen, armeijaan. Hän ei oman käsityksensä mukaan käsittänyt miten on mahdollista että "suomalaismiehet, melkein kaikki ovat niin kovia jätkiä, jotka koulutetaan tappajiksi". Hän puhui havainnoistaan ylpeänä, lukien itsensä osaksi tuollaista kokonaisuutta.

Tämä on esimerkki millaiseen identiteettityön tilanteeseen pojat joutuvat armeijassa. Kansakunnan puolesta kuolemisesta en kuullut kenenkään puhuvan. Ällistelin kuinka vähän tappamisen/kuolemisen aihe oli esillä palveluksen perusteluissa sekä virallisesti, että epävirallisesti. Silti siellä käsittääkseni simuloitiin ja imitoitiin koko ajan sotaa.

Muuan kantis onkin valistanut minua sanomalla että intissä on kolme tabua. Ne ovat tappaminen, terveys ja kipu. Mieheksi oppiminen armeijassa on kivun säätelyn oppimista. Normi on, että turhasta ei valiteta, purraan hammasta ja painetaan päälle. Haudassa sitten levätään.

Oletin Huopalaisesta kehkeytyvän tupamme sotahullun. Näin ei käynyt. Hän lähti nostelemaan morttileiriltä. Intti ei ollut hänen juttunsa.

Haastattelin Huopalaista. Armeija ei koetellut häntä fyysisesti vaan haasteet olivat henkistä laatua. Vapauden puute rupesi kismittämään häntä. Armeijassa ei voi olla hänen mukaansa "oma ittes". Huopalaisen kohdalla tämä tarkoitti "tunteella elämistä", mihin ei siis ollut sijaa. Hän muotoili kohtaamansa vaateen sanomalla "(t)avallaan joutuu oleen robottina siellä."

Robotti onkin osuva kielikuva. Eikö ideaalistoori olekin se, että sotilas sosiaalistuu kurin kautta tai sen vuoksi osaksi armeijan kollektiiviruumista. Kuri on sitä, että kaikki toiminnot - palvelustehtävät ja harjoitteet, mutta myös syöminen, ulostaminen, nukkuminen - tehdään kontrolloidusti ja ulkoa ohjatusti ohjesäännön ja käskytyksen määrittämällä tavalla. Toisto, ryhmässä toimiminen ja samanaikaisuus ovat keskeistä. Niin ikään yksilöllisten rytmien, tahtien ja erojen karsiminen. Ruumiin liikkeet ja asennot sekä kasvojen ilmeet ovat tarkan kontrollin ja ohjeistuksen alaisia. Kuuliaisuus ja nimenomaan käskyvaltasuhteisiin asettuminen on tämän joukkotuotannon tavoitteena. Sodan omalakinen logiikka, niin sanottu tehtävän mukaisuus vaatii sellaista.

Huopalainen puhuessaan robotista, puhui siis tällaisesta systeemistä. Hän ei sellaiseen sopeutunut. Moni yksilöllisyyteen viehättynyt ja siihen kasvanut nykynuori ei sopeudu armeijan kurivaltaan. Ellei sitten äkkää panna aivoja narikkaan ja ymmärrä tavoitella seikkailupedagogista projektia. Tai hamuta johtajakoulutusta, koska se sopii portfolioon. Tai sitten voi sinnitellä pakolliset kuusi kuukautta virran mukana. Ei tule tyttöystäviltä eikä etenkään niiden vanhemmilta sanomista.

Tommi Hoikkala / Ykkösaamun kolumni 24.2.2009 / YLE Radio 1