Ykkösaamun kolumni

Illallinen Robert Mugaben kanssa

: Ykkösaamun kolumni

Kaarin Taipale | 30.12.2008

Heidi Holland on lehtinainen, joka vielä vuonna 1975 asui Salisburyssä Rhodesiassa, nykyisessä Hararessa Zimbabwessa. Hänen juristituttavansa kysyi, voisiko käyttää Hollandin taloa salaisena tapaamispaikkana, kuten joskus aikaisemmin. Holland suostui, hänen konservatiivinen lääkärimiehensä oli matkoilla ja pikkupojan lastenhoitajalle saattoi antaa vapaapäivän.

Rouva valmisti illallisen vieraalle, jonka tunnisti heti, kun tämä saapui: Robert Mugabe oli juuri vapautunut 11 vuoden poliittisesta vankeudesta mutta pääministeri Ian Smithin valtakaudella hän eli jatkuvan pidätysuhan alla. Hollandin kodissa ollut ei koskaan aiemmin käynyt mustia vieraita.

Mugabe ei juuri ehtinyt nauttia paistetusta kanasta. Hänellä oli kiire junalle, eikä luvattua autoa näkynyt missään. Talon emäntä jätti pojan nukkumaan ja lähti kuskiksi rautatieasemalle. Seuraavana päivänä Mugabe soitti pakomatkansa varrelta, kiitti illallisesta ja tiedusteli, oliko vauva kunnossa.

Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Illallinen Mugaben kanssa Heidi Holland pohtii, miten herrasmies, joka 30 vuotta sitten vaivautui kiittämään ja kyselemään lapsen vointia, on voinut muuttua vainoharhaiseksi tyranniksi. Voisiko niin käydä kenelle tahansa meistä? Holland haastatteli koko joukon ihmisiä, jotka ovat tunteneet Mugaben, myös lähisukulaisia ja presidenttiä itseään. Kolme psykologia kommentoi aineistoa. Holland korostaa, ettei tarkoitus ole herättää myötätuntoa saati hyväksyä väkivaltaa. Mutta hän kysyy, voiko historian julmuuksista koskaan oppia mitään, ellei yritä ymmärtää tyranneja. Holland etsii ihmistä hirviön takana.

Palataan ajassa taaksepäin. Mugabe syntyi Rhodesiassa Kutaman kylässä 1924. Robert oli 10-vuotias, kun isä lähti omille teilleen. Kaksi vanhempaa veljeä oli kuollut. Tiukan katolinen äiti vei poikansa messuun joka päivä. Äiti oli itse halunnut nunnaksi ja taisi toivoa pojastaan pappia. Robert valmistui kuitenkin opettajaksi lähetysaseman hyvänä pidetystä koulusta. Papit kehuivat pojan lahjakkuutta ja sanoivat, että hänestä tulee vielä suuri johtaja. Koulutoverit pilkkasivat lukutoukkana pidettyä lellikkiä, heiveröistä ja sisäänpäinkääntynyttä poikaa.

Mugabe jatkoi opintojaan Etelä-Afrikassa ja hänen tarkoituksensa oli mennä myöhemmin lukemaan lakia Lontooseen. Hän kuitenkin muutti Ghanaan, koska oli saanut siellä hyvän työpaikan opettajana. Ghanan silloinen pääministeri Kwame Nkrumah oli afrikkalaisen vapautusliikkeen johtohahmoja ja keskusteluilmapiiri oli varmaan kovin erilainen kuin Rhodesiassa tai apartheidin jakamassa Etelä-Afrikassa. Ghanassa ujo Robert löysi sukulaissielun, poliittisia palopuheita pitävän Sallyn, josta tuli hänen vaimonsa. Avioliittoa kuvataan tavattoman onnelliseksi, mutta sitä varjosti heidän ainoan poikansa Nhamon kuolema 3-vuotiaana. Mugabe oli silloin vankilassa eikä häntä päästetty lapsen hautajaisiin. Sally Mugabe kuoli 1992, kun hänen miehensä oli jo presidentti. Siinä vaiheessa Mugabella oli suhde ja lapsia sihteerinsä kanssa, mutta Sallyn kuolema oli silti raskas menetys. 30 vuotta nuorempaa Grace-vaimoa kuvataan vallanhimoiseksi, ahneeksi ja pinnalliseksi. Prameihin häihin kutsuttiin 1200 vierasta.

Yhdentoista vankilavuoden aikana Mugabe opiskeli, suoritti kuusi akateemista loppututkintoa ja opetti vankitovereitaan. Vapauduttuaan hän pakeni Mozambikiin. Siellä koottiin vastarintaliikettä, jonka johtoon Mugabe oli tullut puolisattumalta. Brittidiplomatian tuloksena vuonna 1980 järjestettiin vaalit, jotka Mugabe voitti ja hänestä tuli itsenäisen Zimbabwen ensimmäinen pääministeri. Hän ei uhannut kostolla vaan lupasi sovintoa ja pyrki yhteistyöhön jopa rasistisen Ian Smithin kanssa. Mugabe sai laajaa kansainvälistä tukea. Mustan väestön olot paranivat, koulutusta ja terveydenhoitoa kehitettiin ja valkoihoiset maanviljelijät saivat vielä pitää tilansa.

Tapahtuiko sitten jotakin, joka muutti Mugabea vai oliko hän aina ollut paha ihminen? Holland löytää useita mahdollisia käännekohtia. Murhenäytelmän aiheita ja roolihahmoja löytyy jo lapsuudesta lähtien: sulkeutunut poika, joka oppii peittämään tunteensa, kunnianhimoinen äiti, petturi-isä, koulukiusaaminen, vankeus, kidutus, lapsen kuolema, älyllisesti tasavertaisen puolison menetys, maanpako, vapautusliikkeen sisäinen valtataistelu, mielistelevät avustajat, ja epäonnistunut maareformi.

Mugabe on täynnä ristiriitoja. Hän arvostaa brittikulttuuria ja pukeutuu kuin lontoolainen herrasmies, mutta julistaa alkuvuosina olevansa marxilainen. Hänen lähipiirissään on useita jesuiittapappeja, mutta hän ei ole uskonnollinen. Hän ei omaa mitään vahvaa vakaumusta, mutta uskoo aina olevansa oikeassa. Afrikkalaisenakin Mugabe on vain köyhistä oloista noussut älykäs poika, ei heimonsa aristokraattinen prinssi kuten Nelson Mandela, jonka varjoon Mugabe huomaa jäävänsä. Mugabella ei ole ystäviä eikä hän luota kehenkään. On vaikea rakastaa, ellei itse koe tulevansa rakastetuksi.

Psykologit näkevät ihmisen, joka ei ole työstänyt kokemiaan menetyksiä eikä kidutusta. Hän ei ole oppinut purkamaan ahdistusta eikä ratkaisemaan ristiriitoja. Hänen maailmassaan on vain jyrkkiä vastakohtia eikä koskaan kompromisseja. Hän on poliittisesti alistettu mies, joka itse muuttuu alistajaksi. Mugaben mielestä länsimaat eivät ymmärrä, että afrikkalaisille rotukysymys ja vapaus siirtomaavallasta ovat tärkeämpiä kuin ihmisoikeudet tai hyvä hallinto. Afrikkalaisten naapurimaiden hallitsijat eivät kuitenkaan voi tuomita omaansa, sillä Mugabe on yksi vapautuksen ikoneista. Arvostelu olisi petturuutta, asettumista vastustajien rintamaan.

Afrikkalaisessa päällikkökulttuurissa Mugabe on kaikesta huolimatta kuningas, jonka valta päättyy vasta kuolemaan.

Kaarin Taipale / Ykkösaamun kolumni 30.12.2008 / YLE Radio 1