Ykkösaamun kolumni

Keynesin paluu

: Ykkösaamun kolumni

Jouko Marttila | 18.11.2008

Maailmantalous on sukeltamassa taantumaan. Sen vaikutuksia yritetään lieventää perinteisellä keynesiläisellä elvytyksellä. Edellisen kerran Suomessa talous nousi lamasta markkinaehtoisin opein.

Maailman johtavat ja nousevat talousmahdit ovat antaneet oman julistuksensa keinoista, joilla talouden uhkaava syöksykierre saataisiin poikki ja kansakunnat taas kasvu-uralle. Washingtonin G20-kokousta on verrattu kuuluisaan Bretton Woodsin sopimukseen, jonka tavoitteena oli sotien jälkeisen talouden vakauttaminen. Tavoite on nyt sama, mutta keinot vaikuttavat kevyemmiltä.

Bretton Woodsissa 1944 keskeiset valuuttakurssit sidottiin dollarin kautta kullan hintaan. Sidos kestikin melkein 30 vuotta, jona aikana dollarista tuli kansainvälinen varantovaluutta. Järjestelmä mureni, kun Yhdysvallat velkaantui Vietnamin sodan seurauksena ja sijoittajilta loppui usko dollarin arvon säilymiseen.

Yksi Bretton Woodsin arkkitehdeista oli englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes, jonka oppien mukaan valtio voi omilla toimenpiteillään torjua työttömyyttä ja lieventää laskukausia. Keynes olisi myös halunnut luoda kokonaan uuden maailmanvaluutan, mutta joutui amerikkalaisten vaatimuksesta tyytymään Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n perustamiseen. IMF:stä tuli sittemmin yksi äänekkäimmistä sääntelyn purkamisen, vapaan kilpailun ja tiukan talouskurin puolestapuhujista. Keynesiläisyydelle ei sen talousopeissa jäänyt juuri sijaa.

Bretton Woods onnistui joka tapauksessa vakauttamaan maailmantalouden pitkäksi aikaa. Washingtonin huippukokouksessa jäätiin sen sijaan lähinnä julistusten ja hyväntahdonilmaisujen tasolle. Mutta kokous nostaa joka tapauksessa keynesiläisen talouspolitiikan jälleen uuteen arvoon. Myös IMF joutuu arviomaan uudestaan markkinaehtoisen itsesääntelyn rajoja, kun valtio toisensa jälkeen lupaa lisää valvontaa finanssimarkkinoille ja elvytystä talouspolitiikkaan.

Talouspolitiikan suuret linjat kulkevat käsi kädessä suhdanteiden kanssa, mutta pidemmissä sykleissä. Suuren pörssiromahduksen ja kolmekymmentäluvun laman seurauksena Yhdysvalloissa otettiin käyttöön keynesiläinen elvytys ja tiukka finanssivalvonta. Niiden ansiosta maa saatiin jaloilleen, mutta Bretton Woodsin hajoamisen jälkeen talouspoliittinen ajattelu muuttui. Maailmantalous alkoi irtautua kiinteistä valuuttakursseista ja siirtyi vähitellen kohti vapaata kilpailua.

Presidentti Ronald Reaganin ja pääministeri Margaret Thatcherin valtakausilla keynesiläisyys heitettiin kokonaan ulos talouspolitiikan työkalupakista. Tilalle tuli uusliberalistinen arsenaali. Valta siirtyi valtiolta markkinoille, kun säännöstelyn kahleet purettiin, valtionyhtiöt yksityistettiin ja yritysveroja kevennettiin.

Näitä markkinaehtoisia oppeja sovellettiin myös Suomessa sekä hyvässä että pahassa. Pääomamarkkinoiden vapauttaminen johti varallisuuskuplaan, mutta toisaalta sääntelyn purkaminen ja yritysverotuksen keventäminen nostivat Suomea lamasta. Nykyisessä suhdannetilanteessa markkinaehtoisuus on taas unohtumassa ja keynesiläisyys tulossa tilalle. Jopa IMF suosittelee verokevennysten sijasta budjettivarojen suuntaamista julkisiin investointeihin.

Keynesin mielestä taloutta uhkaa taantuma tai jopa lama, jos säästäminen ylittää investointien tason. Klassisten talousoppien mukaan ylimääräisten säästöjen pitäisi kanavoitua markkinoille, mikä alentaisi korkotasoa ja lisäisi luotonkysyntää ilman erityisiä tukitoimia. Keskuspankit voivat edesauttaa tilannetta alentamalla ohjauskorkoa, joka vaikuttaa lyhytaikaisten luottojen kautta myös pitkiin lainoihin. Näin siis teoriassa, mutta käytännössä tilanne näyttää nyt kovin toiselta.

Maailmantaloutta vaivaa juuri keynesiläinen ongelma. Kaikki haluavat säästää, kukaan ei lainaa ja investointeja lykätään. Pohjimmiltaan kyse on luottamuspulasta. Pankit eivät luota toisiinsa, eivätkä edes parhaisiin asiakkaisiinsa. Tätä uskonpuutetta on eri puolilla yritetty korjata tuntuvilla koronalennuksilla, valtion pääomatuella ja valtion lupaamilla takauksilla, mutta toistaiseksi vähäisin tuloksin.

Jos rahamarkkinat toimisivat nyt normaalisti, niin asuntoluottojen yleisin viitekorko - 12 kuukauden euribor - olisi jopa kaksi prosenttiyksikköä nykyistä noteerausta alhaisemmalla tasolla. Euribor on suurten eurooppalaisten pankkien toisiltaan perimä korko vakuudettomasta luotosta. Ennen finanssikriisiä luottoon ei hinnoiteltu juuri lainkaan riskiä, nyt tuon riskin hinta on siis se pari prosenttiyksikköä.

Jos pankit eivät lainaa toisilleen, eivätkä asiakkailleen, niin investoinnit hiipuvat. Uhkana on Keynesinkin pelkäämä taantuma ja työttömyyden kasvu. Verokevennysten sijasta keynesiläiset suosivat julkisia investointeja, koska epävarmoina aikoina lisäansiot käytetään helposti velanmaksuun tai säästämiseen, jolloin ne eivät tue talouskasvua.

Julkisten investointien ja tukien päättäminen on aina vaikea poliittinen valinta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa käydään kiivasta keskustelua siitä, pitääkö verorahoja upottaa maan taantuvaan autoteollisuuteen ja jos, niin montako kymmentä miljardia. Meillä vaihtoehdot ovat ainakin toistaiseksi helpompia, kun elvytyskeinoina puhutaan lähinnä investoinneista kouluihin, sairaaloihin, maanteihin, rautateihin ja muihin yleishyödyllisiin kohteisiin. Yksittäisten yritysten tukeminen herättää jo kiivaampaa keskustelua.

Jouko Marttila / Ykkösaamun kolumni 18.11.2008