Kolmannen maailman puheenvuoroja

Kehityksen myytti

: Kolmannen maailman puheenvuoroja

Peik Johansson torstaina 27.8. klo 13.40 ja 22.45

Kaikesta maailman kehitysavusta suurin osa kohdennetaan Afrikkaan, olkoonkin että huomattava osuus tästäkin rahasta päätyy ulkomaisille hankesuunnittelijoille, konsulteille, koordinaattoreille, tiedottajille ja muille mielipiteidenmuokkaajille.

Tässä puheenvuorossa käsitellään kenialaisen toimittajan Rasna Warahin ajatuksia.

"Aloin ensimmäisen kerran epäillä kehitysavun hyödyllisyyttä muutama vuosi sitten haastatellessani Mberita Katela nimistä naista Laini Sabassa, Nairobissa sijaitsevan Kiberan slummin tiheimmin asutussa ja köyhimmässä osassa. Mberita Katela myi työkseen villipinaattia ja savukkeita naapurustolleen ja ansaitsi päivässä 50 sillinkiä, noin 50 eurosenttiä. Olin itse Kiberassa YK:n asuinyhdyskuntaohjelman Habitatin konsulttina laatimassa kvalitatiivista aika-tila-analyysiä, eli eräänlaista kartoitusta siitä, miten slummin asukkaat käyttävät aikaansa ja minkä laajuisella fyysisellä alueella he liikkuvat päivän askareissaan. Tapaustutkimus oli osa YK-järjestön laajempaa maailmanlaajuista slummitutkimusta."

Näin kirjoittaa kenialainen toimittaja ja entinen kehitysyhteistyökonsultti Rasna Warah tuoreessa antologiassa nimeltä ´Missionaries, mercenaries and misfits´, eli ´Lähetyssaarnaajia, palkkasotilaita ja muita väärässä paikassa olevia´, noin vapaasti suomennettuna. Kyseessä on lähinnä Itä-Afrikan maista kotoisin olevien kirjoittajien kokoelma kriittisiä kuvauksia kehitysavusta ja sen lieveilmiöistä, kuten korruptiosta, käsitteen kaikissa muodoissa. Kirjoittajien mielestä kehitysavusta ja kehitysapuhankkeista on hyvää tarkoittavista aikomuksista huolimatta usein enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ulkomainen raha tuhoaa oma-aloitteisuuden ja ajautuu yleensä vääriin paikkoihin.

Kenialaistoimittaja Rasna Warah kertoo omassa kirjoituksessaan pienessä peltihökkelissä Kiberan slummissa tekemästään haastattelusta. Rasna Warahin tehtävänä oli kysyä, mitä 58-vuotias rouva Mberita Katela söi aamiaiseksi, kuinka monen ihmisen kanssa hän jakoi asumuksensa, ja - kaikkein tärkeintä - missä hän kävi ulostamassa. Vastauksen viimeiseen kysymykseen olisi voinut arvata, sillä rouva Katelan hökkelin vieressä olevasta kuoppakäymälästä levisi hirvittävä löyhkä kaikkialle ympäristöön. Jatkokysymyksistä ilmeni, että Mberita Katelan, tämän tyttären ja kahden tyttärenlapsen lisäksi samaa kuoppakäymälää käytti satakunta ihmistä naapurista.

Haastattelun pohjalta kirjoitettu artikkeli päätyi YK-järjestö Habitatin lehteen, ja yhdysvaltalainen historiantutkija siteerasi artikkelia myöhemmin slummeista kertovassa kirjassaan. Kiberan slummissa asuva isoäiti Mberita Katela ei silti todennäköisesti itse tiedä, että hän esiintyy nimellään sekä kirjassa, lehdessä että internetissä ? Google-haku sanoilla ´Mberita Katela´ antaa hakukoneesta lähes sata osumaa. Toimittaja Rasna Warahin mielestä koko asia on alkanut tuntua irvokkaalta.

Mberita Katelan elinoloja käsitellyt artikkeli ei millään tavalla vaikuttanut hänen elämäänsä. Parhaassa tapauksessa tutkimus lisäsi hyvin valikoidun yleisön keskuudessa ´tietoisuutta´ elinoloista kenialaisessa slummissa. Olin itse alitajuisesti tekemässä juuri sitä, mitä useimmat ihmiset niin sanotussa kehitysaputeollisuudessa tekevät: tein elävästä ihmisestä pelkän objektin, määrittelin hänet osaksi ongelmaa, joka oli määrä ratkaista lokeroimalla hänet ja hänen kohtalontoverinsa ´kohderyhmäksi´. Mutta kuten useimmat muut kehitysaputeollisuuden ammattilaiset, en kyennyt näkemään, että oma työni ja sitä ympäröivät instituutiot palvelivat todellisuudessa vain itseään.

Lähes miljoonan asukkaan Kiberan slummista on tullut viime vuosina kuuluisa paikka, suorastaan turistikohde, Rasna Warah kirjoittaa. Barack Obama on vieraillut siellä, samoin YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon. Kiberassa kuvattiin myös Hollywood-elokuvaa Uskollinen puutarhuri, jossa Britannian suurlähetystön virkamies lähtee selvittämään lääkeyhtiöiden väärinkäytöksiä tutkineen aktivistivaimonsa surmaa. Tänä päivänä Kiberan slummiin järjestetään myös varsinaisia turistiretkiä, joissa pientä hyväntekeväisyyslahjoitusta vastaan päästään vierailemaan orpokodeissa ja tavataan hiv:tä sairastavia ihmisiä. Rasna Warahin mielestä tällainen köyhyyden tirkistely on lähinnä vastenmielistä, etenkin kun se ei yleensä yhtään hyödytä alueen asukkaita.

Rasna Warah kertoo syventyneensä Kiberan kokemustensa jälkeen kehityskriitikkojen niin sanotun post-development koulukunnan ajatuksiin, joiden mukaan koko kehityksen käsitteestä tulisi luopua. Kehityksen edistämisen nimissä on vuosikymmenten saatossa luotu suuria instituutioita, YK-järjestöjä, kansainvälisiä kehitysrahoituslaitoksia, valtioiden kehitysyhteistyövirastoja ja ammattimaisia kansalaisjärjestöjä. Nämä kaikki työllistävät eri puolilla maailmaa satoja tuhansia ihmisiä, joista suuri osa lähinnä hallinnoi, luokittelee ja arvioi erilaisia teknisiä ja taloudellisia tilastotietoja, joiden pohjalta tehdään lopulta maksatuspäätöksiä köyhien maiden hallituksille tai yksittäisiin kehityshankkeisiin. Suurten rahavirtojen hallinnoiminen edellyttää tietysti myös mittavaa hallintokoneistoa. Mutta Rasna Warahin mielestä näistä byrokratioista on tullut vuosien varrella itsetarkoituksellisia ja niillä on vain hyvin vähän tekemistä köyhien maiden köyhimpien asukkaiden elämän kohentamisen kanssa.

"Toisin kuin normaalit liikeyritykset, kehitysapu on todennäköisesti ainoa taloudellisen toiminnan ala, jossa tulokset eivät näytä vaikuttavan toiminnan jatkumiseen. Jos tuloksilla olisi merkitystä, useimmat kehitysapuvirastot ja kansalaisjärjestöt olisivat saaneet sulkea putiikkinsa jo vuosia sitten. Ne eivät ole vähentäneet köyhyyttä, eivätkä ne ole vähentäneet köyhien maiden riippuvuutta kehitysavusta - minkä viime kädessä tulisi olla minkä tahansa sellaisen organisaation päämääränä, jonka tarkoituksena on nostaa ihmisiä köyhyydestä."

Kaikesta maailman kehitysavusta suurin osa kohdennetaan Afrikkaan, olkoonkin että huomattava osuus tästäkin rahasta päätyy ulkomaisille hankesuunnittelijoille, konsulteille, koordinaattoreille, tiedottajille ja muille mielipiteidenmuokkaajille.

Afrikan johtoasema kehitysavun kohdealueena tuntuu Rasna Warahin mielestä kuitenkin erikoiselta maailman köyhyystilastojen valossa. Maailmanpankin mukaan köyhyysrajan alapuolella elävistä ihmisistä kaksi kolmasosaa asuu Aasian maissa, kun vastaavasti Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa elää noin neljäsosa maailman köyhistä. Rasna Warah muistuttaa muutaman vuoden takaisesta poptähtien siivittämästä Tee köyhyydestä historiaa kampanjasta, jossa vaadittiin Afrikan kehitysavun kaksinkertaistamista. Mutta kukaan ei tuolloin puhunut Aasian maiden köyhistä. Afrikan maiden vajaan 20 miljardin euron vuosittainen kehitysapu onkin yli puolet enemmän kuin Aasian maiden saama kehitysapu, vaikka Aasian maissa on neljä kertaa enemmän asukkaita kuin Afrikassa ja Aasiassa absoluuttisessa köyhyydessä elää kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin Afrikassa.

Yksi syy tähän epäsuhtaan on se, että useat Aasian maat eivät yksinkertaisesti halua vastaanottaa kehitysapua. Rasna Warahin mukaan esimerkiksi Intia ei vuoden 2004 tsunamin jälkeen suostunut ottamaan lainkaan vastaan katastrofiapua ulkomailta.

"Afrikan maiden hallituksilla ei sen sijaan ole vaikeuksia kerjätä kehitysapua. Itse asiassa monissa maissa kykyä houkutella varoja ulkomailta pidetään suorastaan menestyksen mittana. Jotkut Saharan eteläpuolisen Afrikan maat hankkivat jopa suurimman osan valtion budjetista ulkomaisilta avunantajilta, eivät kotimaan verotuloista. Keniassakin budjetti on onnistuttu rahoittamaan kotimaisin voimin vasta aivan viime vuosina. Naapurimaissa Ugandassa ja Tansaniassa budjetin tulopuoli kerätään edelleen kasaan hyvin pitkälle avunantajamaiden lahjoituksista."

Mittavan lahja-avun vastaanottamisen toinen puoli on kuitenkin se, että vastaanottajamaiden hallitukset suostuvat samalla siihen, että apua myöntäneet maat pääsevät ratkaisevalla tavalla vaikuttamaan näiden maiden talouspolitiikkaan ja julkisten varojen käyttöön. Avun myötä menetetty itsenäisyys on Rasna Warahin mielestä kova hinta, kun ottaa huomioon, että pohjoisen teollisuusmaille kehitysapumäärärahat vastaavat usein alle puolta prosenttia kansantulosta. Rasna Warah esittää vielä toisenkin vertailun: vuoteen 2007 mennessä Yhdysvallat oli käyttänyt terrorisminvastaiseen sotaan Irakissa ja Afganistanissa viidessä vuodessa noin 500 miljardia dollaria, mikä vastaa kutakuinkin sitä summaa, minkä koko Afrikka on saanut kehitysapuna 40 viime vuoden aikana.
Lainaraha on Rasna Warahin mukaan köyhille maille lahja-apuakin pahempi ansa. Velka hyödyttää velan antajaa, sillä velanhoitokustannuksista selvitäkseen velkaantuneet maat joutuvat myymään raaka-aineita edulliseen hintaan ja hallitukset pysyvät teollisuusmaiden tiukassa poliittisessa kontrollissa.

"Riippuvuus kehitysavusta antaa kehitysaputyöntekijöille ja muille hyväntekijöille myös syyn osoittaa itselleen, että heidän tekemänsä työ on hyvin tärkeää. Vierailut Kiberan slummin kaltaisiin kurjuudesta kärsiviin paikkoihin antavat heille tilaisuuden huojentaa omaatuntoaan ? siitäkin huolimatta että Afrikan köyhyyden syynä ei niinkään ole kehitysavun riittämättömyys, vaan pikemminkin ulkomaanvelka, velanantajamaiden määräämät talousuudistukset, epäreilu kauppapolitiikka ja korruptoituneet hallitukset, puhumattakaan vuosisatoja kestäneestä orjuudesta ja siirtomaavallasta."

Rasna Warah toteaa, että yli 40 vuotta jatkuneesta kehitysavusta huolimatta YK:n kehitysjärjestön UNDP:n raporttien mukaan Afrikan maat ovat nyt köyhempiä kuin vuonna 1980. Eikä kehityksen kulku näytä kääntyvän, vaikka useissa maanosan maissa talous kasvaa nykyään peräti viiden prosentin vuosivauhdilla. Talouskasvusta huolimatta köyhyydessä ja suurkaupunkien slummien kurjissa elinoloissa elävien määrä vain lisääntyy vuosi vuodelta

Kenian pääkaupungissa Nairobissa slummeissa asuvien ihmisten määrä on kymmenkertaistunut sitten 1970-luvun. Itä-Afrikan moderneimmassa suurkaupungissa noin kaksi miljoonaa ihmistä, yli puolet kaupungin asukkaista, asuu Kiberassa tai muilla epävirallisilla asuinalueilla. Sattumalta Nairobissa pitää päämajaansa myös YK:n asumiseen ja kaupunkisuunnitteluun keskittynyt erikoisjärjestö Habitat. Järjestön mukaan kaikkialla Afrikassa kaupunkiväestöstä yli puolet elää tänä päivänä slummeissa.

"Afrikan kaupunkien slummien kasvu johtuu useasta eri tekijästä, muun muassa nopeasta kaupungistumisesta sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980-luvulta lähtien määräämistä talouden rakennesopeutusohjelmista, jotka pakottivat hallitukset leikkaamaan rajusti julkisia peruspalveluja. Mutta slummien kasvu on myös seurausta syvemmästä ongelmasta: ellei slummeja olisi, useimmat Afrikan kaupungit pysähtyisivät. Afrikan maiden suurkaupungit ovat nimittäin riippuvaisia slummien asukkaiden halvasta työvoimasta, sillä viime kädessä juuri slummin asukkaat pyörittävät tehtaita, työskentelevät rakennustyömailla, siivoavat katuja ja kaikin puolin ylläpitävät talouskasvua."

Kyseessä onkin Rasna Warahin mukaan paradoksi. Ulkomaanvelan huojentamisen ehtona köyhät maat ovat talouden elvyttämisen nimissä leikanneet julkisia palvelujaan ja avanneet markkinansa ulkomaisille maataloustuotteille, mikä puolestaan köyhdyttää maaseudun pienviljelijöitä ja houkuttelee ihmisiä muuttamaan paremman toimeentulon toivossa maalta kaupunkiin. Mutta koska suurkaupungissakin työntekijöiden palkat ovat hyvin alhaiset ja työsuhteet usein tilapäisiä, työntekijöillä ja heidän perheillään ei ole varaa asua muualla kuin slummien peltihökkeleissä vailla puhdasta vettä, sähköä ja muita peruspalveluja. Talouskasvun ja kehityksen nimissä on siis nimenomaan kurjistettu ihmisten elinoloja.

"Slummien kasvu pysähtyy vasta kun hallituksilla ja vallanpitäjillä on poliittista tahtoa ryhtyä usealla eri sektorilla kehittämään näitä asuinalueita, rakentamaan vesihuoltoa ja viemäreitä ja tarjoamaan peruspalveluja alueiden asukkaille. Talouskasvu puolestaan hyödyttää kaikkein köyhintä kansanosaa vasta sitten kun se on yhteydessä korruption kitkemiseen, voimavarojen tasavertaisempaan jakamiseen ja kunnollisten asuntojen turvaamiseen kohtuuhintaan. Tämä edellyttää myös hyvinvointipalveluja tuottavien viranomaisten toiminnan tehostamista ja todellista panostusta ihmisten koulutukseen. Valitettavasti useimmat Afrikan hallitukset eivät ole vielä halukkaita ryhtymään näin kunnianhimoisiin ponnistuksiin."