Eurooppalaisia puheenvuoroja

Toimittajamurhat selvitettävä

: Eurooppalaisia puheenvuoroja

Airi Leppänen tiistaina 10.11. klo 18.05 ja torstaina 12.11. klo 22.45

Venäjällä on vuosien 1993 ja 2009 välisenä aikan surmattu tai kadonnut tietymättömiin yli 300 toimittajaa. Glasnostin puolustussäätiön johtajan Aleksei Simonovin mielestä traagisinta on se, ettei näitä rikoksia ole juuri tutkittu eikä syyllisiä saatettu vastuuseen teoistaan. Tähän on Simonovin mukaan saatava muutos.

Shatif Amrahov, Anastasia Baburova, Magomed Jevlojev, Malik Ahmedilov: tässä karu saldo pelkästään vuoden 2009 kymmenen ensimmäisen kuukauden aikana Venäjällä murhatuista toimittajista. Onko siis toimittajien turvallisuustilanne erityisesti tänä vuonna huomattavasti heikentynyt?

"Itse asiassa toimittajamurhien määrä on viime vuosina vähentynyt, mutta te ulkomaalaiset aloitte kiinnittää niihin huomiota vasta kun Anna Politkovskaja syksyllä 2006 ammuttiin kotitalonsa porraskäytävässä. Olemme kiitollisia tuestanne ja solidaarisuudenosoituksistanne, mutta se käsitys, että tilanne olisi viime aikoina huonontunut, ei pidä paikkaansa. Järjestöni Glasnot-säätiön kerääminen tilastojen mukaan toimittajamurhien huippu ajoittui vuoteen 1993, jolloin surmansa sai myös useita ulkomaisia kirjeenvaihtajia. Seuraava aalto koettiin vuonna 1994 ensimmäisen T?et?enian sodan alettua. Toisin sanoen; näitä huippuvuosia oli tuolloin monia. Mutta emme mekään pitkään aikaan ymmärtäneet, ettei pahinta ole se, että toimittajia surmataan, vaan se että suurin osa murhista jää selvittämättä."

Äskettäin 70 -vuotta täyttänyt Aleksei Simonov, kirjailija, elokuvantekijä ja toimittaja perusti Glasnostin puolustussäätiön vuonna 1991. Hän korostaa, että sekä hänen säätiönsä että muut venäläiset sananvapausjärjestöt ovat tehneet jo liki 20 vuotta töitä sananvapauden puolesta toimittajien turvallisuustilanteen selvittämiseksi ja keränneet tietoja murhista sekä muista oikeudenloukkauksista. Tosin esimerkiksi Glasnost-säätiön resurssit ovat viime vuosina niukentuneet. Säätiössä oli parhaimmillaan 20 työntekijää, nyt vain kahdeksan. Mutta Simonovin mukaan juuri järjestöjen työn ansiosta jokaiseen uuteen toimittajamurhaan reagoidaan nykyisin herkemmin kuin 1990-luvulla. Eräs osoitus järjestöjen yhteistyöstä on toimittajamurhista kesäkuussa Moskovassa julkistettu raportti, jonka tekijöinä ovat Glasnost-säätiön lisäksi Venäjän journalistiliitto, Journalistit ääritilanteissa -järjestö ja Kansainvälinen Journalistifederaatio IFJ. Raportissa on myös suosituksia jatkotoimiin. Simonovin mielestä onkin välttämätöntä siirtyä tietojen keräämisestä ja analysoinnista uudelle tasolle: pyrkiä katkaisemaan pitkään jatkunut rankaisemattomuuden kierre.

"Toimittajamurhia selvittämään pitäisi perustaa presidentin hallinnon alaisuudessa toimiva väliaikainen komitea, johon toimittaja- ja mediajärjestöt nimeävät omat edustajansa ja ilmaisevat myös mielipiteensä siitä ketkä hallinnosta olisivat sopivia yhteistyökumppaneita tässä työssä. Vaikka valtaapitävät ovatkin sananvapaudesta puhuessaan viime vuosina siirtyneet käyttämään liki samaa retoriikkaa kuin sananvapausjärjestöt, ei yhteisymmärrykseen pääsy käytännön tasolla ole välttämättä kovin helppoa. Mutta kyllä Venäjän valtakunnan duumassa on muutamia kansanedustajia, jotka ovat valmiita toimimaan asiassa, samoin syyttäjänvirastosta löytyy jokunen hyvä yhteistyökumppani. Lisäksi meidän järjestömme ja esimerkiksi Novaja Gazeta ovat jo tehneet omia tutkimuksiaan. Meillä on myös omat luottojuristit, jotka voivat auttaa. Mutta tärkeintä on se, että tällaisella komitealla on selkeä toimeksianto, joka takaa sen toimintamahdollisuudet.

Tutkinnassa on välttämätöntä huomioida murhan kohteeksi joutuneen, tai muissa olosuhteissa menehtyneen ammatti, Tätä viranomaiset eivät nykyisellään millään lailla noteeraa. Toisin sanoen: on otettava huomioon se, millaisia artikkeleita toimittaja oli ennen kuolemaansa kirjoittanut, tai aikonut kirjoittaa, Tai millaisia ohjelmia hän oli tehnyt sähköisiin välineisiin. Tämä puoli näyttää olevan tutkintaviranomaisille mahdotonta selvittää, joten he mieluummin sivuuttavat sen kokonaan. Ymmärrän toki, ettei viranomaisilla ole välttämättä pätevyyttä arvioida asiaa, mutta me olemme kyllä valmiit auttamaan ja antamaan omat tietomme käyttöön."

Mutta millaisia tendenssejä Venäjän sananvapauskehityksessä on viime vuosina ollut havaittavissa? Aleksei Simonovin mukaan konfliktitilanteiden määrä ei ole vähentynyt, mutta niiden luonne on muuttunut johtuen paikallisista olosuhteista. Esimerkiksi vaalikampanjoiden aikana sananvapauden rajoitusten määrä kasvaa huomattavasti. Tai jos alueen kuvernööri ja aluekeskuksen pormestari ovat keskenään sotajalalla, se tarkoittaa myös näiden osapuolten hallitsemien tiedotusvälineiden välisten kahnauksien lisääntymistä. Kun oppositiovoimat vahvistuvat, kasvaa myös niiden vastainen painostus ja valtaapitävät turvautuvat helposti radikaaleihin keinoihin. Simonovin johtama Glasnost-säätiö julkaisee kuukausittain tilastot sananvapauden rajoituksista ja loukkauksista ja tekee vuosittain niistä yhteenvedon. Uusimman, vuoden 2008 keväällä julkistetun sananvapauskartan mukaan Venäjän 89 alueesta yksikään ei yltänyt täyteen sanan- ja ilmaisunvapauteen. Suhteellisen vapaita alueita oli 19, muun muassa naapurimme Pietari, suhteellisen ei-vapaita 46 ja täysin ei-vapaita 17. Viideltä alueelta ei saatu lainkaan tietoja.

"Yleisin sananvapauden loukkaus on se, etteivät viranomaiset suostu luovuttamaan tietoja toimittajille. Tosin jos kaikki tiedotusvälineet ja toimittajat suhtautuisivat tiedonhankintaan kuten Novaja Gazetan päätoimittaja Dmitri Muratov, ei tätä ongelmaa olisi lainkaan. Muratov on nimittäin vakaasti sitä mieltä, että tiedonsaanti on hänen perusoikeutensa ja viranomaisten kieltäytyminen on lainvastaista toimintaa. Hän on valmis taistelemaan tästä oikeudesta viime kädessä juristien välityksellä aina oikeustoimiin saakka. Mutta Novaja Gazetan kaltaisia riippumattomia lehtiä meillä on hyvin vähän. Suurin osa päätoimittajista ei välttämättä edes tunne oikeuksiaan eikä uskalla ryhtyä vääntämään kättä viranomaisten kanssa.

Kriittisiä juttuja julkaistaan jonkin verran myös muualla kuin Novaja Gazetassa. Niitä löytyy joistain alueiden pienipainoksisista lehdistä, jotka ovat joko toimituskunnan tai jonkun itsenäisen yrittäjän omistuksessa. Mutta valitettavasti suurin osa näistä lehdistä ei ole kovin ammattitaitoisesti toimitettuja. Alueiden valtiollisista, siis kaupunginjohdon tai kuvernöörin hallinnon omistamista tiedotusvälineistä, on vaikea löytää asiallista tietoa. Ne täyttävät sivunsa horoskoopeilla, ristisanoilla ja jutuilla paikallisista pikkujulkkiksista. Mutta kyllä Venäjällä laatujournalismiakin tehdään. Olemme jo seitsemän vuoden ajan jakaneet vuosittain Andrei Saharov-palkinnon, joka on merkittävä paitsi tasoltaan myös suuruudeltaan. Sen rahoittaa eräs riippumaton yrittäjä. Vuosittain kilpaan lähetetään keskimäärin 100 juttua Venäjän 45 alueelta. Näistä noin 60 edustaa todella korkeatasoista journalistiikkaa."

Glasnost-säätiön johtajan Aleksei Simonovin mielestä presidentti Dmitri Medvedin kausi ei ole merkinnyt myönteistä muutosta Venäjän demokratiakehityksessä. Vain retoriikka on muuttunut. Tosin entinenkin presidentti puhui demokratiasta ja sananvapaudesta, mutta Medvedev kuulostaa ehkä paremmalta, Aleksei Simonov aprikoi. Mutta mitä mieltä Simonov on suuren Venäjänmaan sanan- ja ilmaisunvapauden tulevaisuudesta?

"Me toimittajat pyrimme 1980- luvun lopulta lähtien vauhdilla kohti demokraattista yhteiskuntaa, mutta kävi ilmi, ettemme me toimittajat eikä venäläinen yhteiskunta ollut kypsä sananvapauteen, vaan se ymmärrettiin oikeutena sanoa mitä tahansa kenestä tai mistä tahansa. Kukaan ei käsittänyt että uusien mahdollisuuksien ohella on opittava ottamaan myös uudella tavalla vastuuta. Vuonna 1996, Boris Jeltsinin toisen vaalikampanjan aikana, mediat joutuivat syvään kriisiin. Kun vastakkain olivat Jeltsin ja T?uganov, toimittajat ryhmittyivät yhtenä joukkona Jeltsinin taakse välittämättä tuon taivaallista kansalaisten mielipiteistä. Täytyy tunnustaa, etten itsekään ollut silloin muita viisaampi.

Vaalikampanjan alkuvaiheessa tehdyn kyselyn mukaan vain 6 prosenttia sanomalehtien lukijoista ja tv-katselijoita kannatti Jeltsiniä. Silloin T?ubais ja kumppanit aloittivat voimallisen rynnäkön Jeltsinin suosion nostamiseksi. Sen aikana kävi ilmi, että toimittajat ovat helposti taivuteltavissa ja ostettavissa. Venäläisiltä medioilta puuttui siis itsenäisyys ja itseluottamus. Seuraava askel oli se, että oligarkit valtasivat keskeiset televisioasemat ja kävivät keskinäistä sotaansa niiden kautta. Sitten seurasi valtion puuttuminen tv:n omistukseen, ja tätä vaihetta me elämme edelleen. Miten sananvapaus voi toteutua maassa, jossa ei ole vapaata tv-toimintaa? Tosin REN-TV yrittää jotain, mutta sen resurssit ovat hyvin rajalliset. Olen erittäin pessimistinen sananvapauden tulevaisuuden suhteen niin kauan kuin valtion rooli omistajana on näin vahva. Mitään merkkejä muutoksesta ei tässä suhteessa ole näköpiirissä."

Mutta palataan vielä venäläisten sananvapausjärjestöjen toimintamahdollisuuksiin. Aleksei Simonovin mukaan kyse ei ole pelkästään siitä, että muun muassa lainsäädäntöteitse ahtaaseen karsinaan ajetut läntiset rahoittajat ovat viime vuosina jättäneet Venäjän kokonaan tai radikaalisti vähentäneet toimintojaan maassa. Keskeisin tekijä on se, etteivät sääntöjensä mukaan voi tukea perustoimintoja kuten toimiston tai henkilökunnan ylläpitoa, vaan ne myöntävät rahaa erilaisiin projekteihin. Mutta kuka niitä toteuttaa, kun esimerkiksi Glasnost-säätiöllä ole mahdollisuuksia palkata tarpeeksi työntekijöitä, ihmettelee Simonov.