Eurooppalaisia puheenvuoroja

Latvialaisten kyyditykset

: Eurooppalaisia puheenvuoroja

Martti Puukko 13.8. klo 13.40 ja klo 14.8. 18.00

Viron historia on ollut Suomessakin kohtuullisen näkyvästi esillä. Viron eteläinen naapurimaa Latvia on maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta sen sijaan jäänyt paljon vähemmälle huomiolle. Riikalainen tohtori Daina Bleiere on tutkinut erityisesti Latvian toisen maailmansodan jälkeistä historiaa.

Tapasin Bleiren Riiassa.

Daina Bleiere kuten tiedämme Latvia miehitettiin uudelleen toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Miten miehitys ja niin sanottu Latvian venäläistäminen etenivät?

"Venäläistäminen alkoi välittömästi sen jälkeen kun maa oli uudelleen miehitetty. Kaikkein selvimmin se näkyi politiikan ja hallinnon aluiella. Monet niistä ihmisistä, jotka hallitsivat Latviaa oli tuotu tänne muista neuvostotasavalloista. Valtionhallinnon ja kommunistipuolueen tärkeimmät virat olivat venäläisten hallussa. Mitä paikallisiin komuunisteihin tulee on ensinnäkin huomioitava se, ettei heitä oli vain vähän. Toinen huomionarvoinen asia on se, että he syrjäytettiin vähemmän tärkeisiin virkoihin... Tuo edelläanittu näkyi hyvin selvästi Latvian kommunistipuolueen rakenteessa. Latvian kommunistipuoleen jäsenistä noin 25 prosenttia oli latvialaisia 1940 ?luvulla.

Latvialaisten lukumäärä kasvoi 1950 ? luvulla, mutta siitä huolimatta latvialaisten määrä ei Latvian kommunistipuolueessa noussut koskaan koko neuvostomiehityksen aikana yli 50 prosentin. Itseasiassa latvialaisten lukumäärä oli koko ajan alle 50 prosenttia eli latvialaisten määrä kommunistipuolueessa oli kaiken aikaa vähäisempi kuin latvialaisten suhteellinen määrä Latviassa. Erityisesti Stalinin aikana näkyi selvästi se, että kommunistit eivät suinkaan yleensä olleet tehdastyöläisiä tai maanviljelijöitä vaan he kuuluivat niin sanottuun ?nomenklatuuraan?. Prosentuaalisesti heitä oli 60 -70 prosenttia kaikista puolueorganisaation jäsenistä. On mainittava sekin, että latvialaiset olivat vähemmistönä kommunistipuolueen virkailijoiden joukossa."

Myös Latviassa tehtiin aseellista vastarintaa neuvostohallintoa vastaan. Tohtori Daina Bleiere kuinka laajaa vastarinta oli ja kuinka kauan se kesti?

"Vastarinta oli melko kiivasta ja erityisesti näin oli vuosina 1944 -46. Myöhemmin vastarintaa tukahdutettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja se oli siksi vähäisempää erityisesti jos vastarintaa täällä verrataan Liettuassa tehtyyn vastarintaan. Silti vastarinta oli selkeä tekijä Latviassa ja se jatkui vuoteen 1956 asti. Mutta jo 1950-luvun alussa kyse oli jo hyvin pienistä vastarintaryhmistä tai yksilöistä, jotka yrittivät pakoilla neuvosto-viranomaisia. 1940 -luvulla vastarinta oli melko näkyvä osa elämää Latviassa.

Asiakirjoista näkyy, että esimerkiksi 1950 -luvun puolivälissä eräs kommunistivirkailija sanoo tilanteen parantuneen, koska aiemmin hänen mukaansa kommunistihallinto ei ollut saanut valvontaansa joitakin alueita länsi- Latviassa. Monilla paikkakunnilla kommunistien ei ollut turvallista toimia. Mutta kuten sanoin vastarinta oli näkyvintä heti sodan jälkeisinä vuosina. Vuonna 1946 kun Latviassa järjestettiin vaalit Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon, neuvostohallinnon viranomaiset pelkäsivät, että partisaanit voivat todella vakavasti häiritä vaalien järjestämistä ja kulkua."

Mainitsitte vuoden 1956. Siihen vuoteenhan liittyy muun muassa Unkarin verisesti kukistettu kansannousu kommunistihallintoa vastaan. Oliko Unkarin kansannousun kukistamisella jokin merkitys Latviassa tehdylle vastarinnalle?

"Kyllä se vaikutti monin eri tavoin. Ehkä sen pahin seuraus oli se, että Unkarin tapahtumat näyttivät lopultakin aivan selvästi sen, että lännestä ei tule minkäänlaista väliintuloa. 1940 - luvulla monet ihmiset täällä toivoivat ja uskoivat, että sota Neuvostoliiton ja USA:n ja sen liittolaisten välillä alkaa minä hetkenä hyvänsä ja länsi saapuu vapauttamaan meidät. Unkarin kansannousun jälkeen kävi täysin selväksi, ettei niin tapahtuisi. Ihmiset ymmärsivät, ettei länsi tee mitään interventiota Neuvostoliittoon Baltian maiden vuoksi. Toisaalta koska aseellinen vastarinta oli osoittautunut niin vaikeaksi 1950 - luvulla syntyi ajatus aseettomasta vastarinnasta.

Monet ihmiset ymmärsivät, että poliittisen koskemattomuuden säilyttäminen oli hyvin tärkeää. He miettivät miten osoittaa se, ettei Latvia ole täysin Neuvostoliiton hallussa ja ettei se ole osa Neuvostoliittoa ja niin edespäin. Unkarin kansannousulla oli suuri vaikutus myös Neuvosto- Latvian hallintovirkailijoihin. He pelkäsivät kovasti Unkarin tapahtumia. He olivat nähneet kuinka Unkarin kommunistipuolue hajosi. Ja he olivat nähneet mitä Unkarissa ajateltiin kommunistihallinnosta. Se herätti heissä suuria pelkoja. Asiakirjoista käy selvästi ilmi, että he todella ajattelivat asiaa. Niin sanottuihin Latvian kansallisiin kommunisteihin Unkarin tapahtumat vaikuttivat suuresti."

Niin Latvian kommunistien joukossahan vaikutti voimakkaasti eräänlainen ?liberaali siipi? vuosina 1956 - 59. Sen jälkeen kovemman linjan kommunistit keskittivät taas vallan itselleen. Mutta palaisin ajassa hieman taaksepäin. Latviassakin järjestettiin massakarkotus vuonna 1949. Keitä Latviasta karkotettiin kauas Neuvostoliiton sisäosiin ja kuinka moni heistä palasi elävänä takaisin ?

"Vuoden 1949 maaliskuun 25.päivänä kyydittiin yli 40 000 ihmistä. Enimmäkseen he olivat maanviljelijöitä ja itse asiassa kyyditysten kohteena oli kaksi ihmisryhmää. Yhden ryhmistä muodostivat jo edellä mainitut maanviljelijät ja toisen ne joilla oli joitain yhteyksiä vastarintaliikkeeseen, joka toimi enimmäkseen maaseudulla, joten suurin osa heistäkin kuului maanviljelijäväestöön. Kyyditykset merkitsivät suurta shokkia koko Latvialle, mutta erityisen suuri shokki oli tietysti Latvian maaseutuväestölle, koska maaseudulle ei ollut juurikaan sellaista perhettä, jota kyyditykset eivät olisi jollain tavoin koskeneet. Jos heitä itseään ei kyyditetty, niin heidän sukulaisensa tai tuttavansa kyyditettiin. Se oli suuri psykologinen shokki.

Neuvostoviranomaiset pyrkivät kyydityksillä kahteen päämäärään. Toinen niistä oli vastarintaliikkeen vastainen taistelu ja toinen oli Latvian maaseudun kollektivisointi. Mitä ensimmäiseen tavoitteeseen tulee neuvostohallinto pääsi melko suuressa määrin tavoitteeseensa, mutta se tapahtui enimmäkseen kollektivisoinnin kautta. Kollektivisointi aloitettiin hyvin pian kyyditysten jälkeen. Jo pari viikkoa vuoden 1949 kyyditysten jälkeen yli 50 prosenttia latvialaisista oli kolhoosilaisia. Ihmiset olivat niin peloissaan, että se vastarinta joka oli Latvian maaseudulla hyvin syvässä, kyettiin murtamaan. Kollektivisoinnin ja kyyditysten kautta vastarinta menetti suuressa määrin tukipohjansa, koska ne ihmiset, jotka olisivat kyenneet auttamaan partisaaneja oli kyyditetty tai heidän materiaalinen tilanteensa oli muuttunut niin huonoksi, että he eivät kyenneet auttamaan partisaaneja."

Länsimaissa on niitäkin, jotka ajattelevat, että täältä kyyditettiin vain aseelliseen vastarintaan miehiä, mutta kyyditettyjen joukossa oli myös paljon naisia ja lapsia. Toistan myös vielä aiemmin esittämäni kysymyksen. Kuinka moni karkotetuista palasi elävänä takaisin?

"Latvian valtion arkistot julkaisivat joitakin aikoja sitten suuren teoksen, jossa on mukana kaikkien Latviasta kyyditettyjen nimet. Kirjassa on myös tilastoja siitä kuinka moni kyyditetyistä palasi? Niin, on syytä sanoa, että kyyditykset tapahtuivat usein perhekunnittain eli mukana oli niin vanhuksia kuin lapsiakin. Esimerkiksi setäni perhe kyyditettiin, samoin isoäitini, joka oli silloin noin 72 -vuotias ja nuorin kyyditetyistä setäni lapsista oli vain 1,5 -vuotias tyttö. Setäni molemmat tyttäret olivat molemmat kuolla. Heidät kyyditettiin Tomskin kaupungin lähelle Siperiaan. Jos vuoden 1949 kyyditystä vertaa vuoden 1941 kyyditykseen, joka ei ollut niin suuri ja joka kohdistui enemmän kaupunkiväestöön, niin vuoden 1949 kyyditysten uhrit säilyivät enimmäkseen hengissä. Olosuhteet eivät olleet niin julmat ja ankarat kuin mitä ne olivat olleet sotaa ennen ja sodan aikana. Siitä huolimatta kyyditettyjen olosuhteet olivat hyvin vaikeat. Enimmäkseen latvialaiset kyyditettiin Neuvostoliiton kauko- itään tai Siperian itäosiin, joissa elinolosuhteet olivat hyvin ankarat. Kyyditetyt laitettiin tekemään rankkoja töitä, kuten metsätöitä? Se oli hyvin ankaraa elämää. Erityisen vaikeaa se oli niille, jotka olivat yksinäisiä , vanhoja, vammaisia ja niin edespäin."

Karkotetuista osa pääsi palamaan Latviaan vuoden 1956 jälkeen. Miten palaajat otettiin täällä vastaan?

"Suurin osa niistä ihmisistä, jotka pääsivät tai halusivat palata, palasi vuoden 1957 ja 1960 - luvun alun välisenä aikana. Ongelmana oli se, etteivät he saaneet takaisin menettämäänsä omaisuutta. Heidän maatilansa ja kaikki paitsi jotkin heidän henkilökohtaiset esineensä ja ruokatarpeensa oli takavarikoitu, eikä heille palautettu menetetystä omaisuudesta yhtään mitään. Jos kolhoosin virkailijat sattuivat olemaan liberaaleja, tulija saatto ostaa vanhan talonsa. Mutta niin ei aina tapahtunut. Monissa tapauksissa tulija ei päässyt palaamaan sinne mistä hänet oli viety. Nuo ihmiset olivat myös jollain tavoin leimautuneita. Neuvostoliiton lakien mukaan heitä oli hallinnollisesti rankaistu. He eivät olleet rikollisia tai poliittisia vankeja, mutta yhtäkaikki heidät oli leimattu epäluotettaviksi. Ja se vaikutti heidän ja heidän lastensa ammatilliseen etenemiseen ja niin edespäin."

Pelkäsivätkö ne latvialaiset, joita ei oltu kyyditetty, esiintyä heidän seurassaan. Joutuivatko palaajat myös tuontyyppisen syrjinnän kohteeksi?

"En usko. Ehkä niin tapahtui silloin kun kyse oli vaikkapa kommunistihallinnon virkailijoista ja sen kaltaisista ihmisistä. He olivat tuossa mielessä palaajia kohtaan pidättyväisempiä, mutta tavalliset ihmiset eivät olleet. Palaajia kohtaan tunnettiin suurta myötätuntoa. Eivät vain tavalliset ihmiset, vaan jopa myös kommunistivirkailijat kokivat usein, että kyyditettyjä oli syyttä rankaistu. Hekin kokivat, ettei kyyditys ollut ollut tarpeen ja että se oli ollut liian äärimmäinen teko? Noiden kyyditettyjen joukossahan oli hyvin paljon niitä ihmisiä, joilla ei ollut minkäänlaista poliittista taustaa. He olivat niitä ihmisiä, jotka olivat vain viljelleet hyvin maata, eikä heillä ollut ollut mitään kytkentöjä vastarintaliikkeeseen. Heidän ainut ?syntinsä? oli ollut, että he olivat itsenäisessä Latviassa omistaneet yli 30 hehtaaria maata. Jopa monet paikalliset kommunistiviranomaisetkin ymmärsivät, etteivät nuo ihmiset olleet mitenkään ansainneet tulla rangaistuksi. On sanottava sekin selvästi, etteivät tavalliset latvialaiset ihmiset olleet missään tapauksessa ja millään tavoin tukeneet noita kyydityksiä.

Yleisesti ottaen kyyditykset olivat latvialaisille syvästi traumaattinen kokemus. Asiasta ei juuri puhuttu. Siitä eivät puhuneet paljoa kyyditetytkään, etenkään pahimmista kokemuksistaan. Nuo ihmiset ryhtyivät puhumaan asiasta vasta 1980 - luvun loppupuolella kun kansalliset liikkeet syntyivät. Jopa silloinkin monet olivat yhä peloissaan. Tämä koskee myös omaa perhettäni. Tätinikään ei puhunut paljon siitä miten heidät oli kyyditetty ja mitä oli todella tapahtunut? Vasta 1980 -luvun loppupuolella hän ryhtyi puhumaan hirvittävää kaikki oli ollut? Hän kertoi silloin miten kaikki oli tapahtunut. Siitä kuinka sotilaat olivat tulleet noutamaan heitä viiden aikaan aamulla ja kuinka heidän oli ollut pakko pakata puolessa tunnissa mukaansa ne tavarat, jotka heidän sallittiin ottaa mukaan. Yhä tänäänkin monet ihmiset pelkäävät. Sellaisella ihmisellä, joka ei ole itse kokenut noita karkotuksia, on vain kalpea aavistus siitä millaisesta terrorista niissä oli kysymys."