Eurooppalaisia puheenvuoroja

Mielikuvituksen rajat

: Eurooppalaisia puheenvuoroja

Ismo Nykänen 30.7.2009

Ranskalainen Alain Minc koettelee uusimmassa kirjassaan mielikuvituksemme rajoja. Hän on valinnut kymmenen kuvitteellista lähitulevaisuuden tapahtumaa, jotka kaikki olisivat seurauksiltaan
maailmankuvaamme ravistelevia samaan tapaan kuin Venäjän vallankumous tai terrori-iskut Yhdysvaltoihin.

Mitäpä jos aamun ensimmäiset uutiset kertoisivat Gazpromin
yrittävän ostaa Total -öljy-yhtiön tai Kiinan hyökänneen yöllä
Taiwanin kimppuun. Tai jos Skotlannin kansallismieliset voittavat kansanäänestyksen ja Skotlanti julistautuu itsenäiseksi.
Entäpä, mitä se kertoisi painetun sanan tulevaisuudesta, jos Google
ostaisi New York Timesin yhdellä dollarilla.

Millainen tulisi päivästämme, kun tiedot Israelin hyökkäyksestä
Iranin ydinlaitoksia vastaan tulvisivat kuvaruuduista ja kaiuttimista.
Tai kun kymmenen vuoden päästä aasialaiset ottavat kaikki Nobel -palkinnot. Entäpä jos sittenkin Neuvostoliiton hajoamisen
jälkeen kaikkia ydinaseta ei kyettykään saamaan turvallisiin käsiin ja
terrorijärjestö uhkaa räjäyttää taktisen ydinaseen suurkaupungissa.
Alain Minc on Ranskan establishmentin yksi arvostetuimmista neuvonantajista ja konsulteista. Usein hänen kirjansa ovat bestsellereitä. Uusin pamfletti ´Kymmenen päivää jotka järisyttävät maailmaa´ ei ole vain nippu ennustuksia, vaan enemmänkin metafora siitä, kuinka jokainen päivä voi liukua tapahtumaan, joka määrittelee avaimet tulevaisuuteen lyhyellä, keskipitkällä tai kauaskantoisella tavalla ja joka vaikuttaa meihin kaikkiin.

"Venäläisen Gazprom -energiajätin vihamielinen ostotarjous ranskalaisesta
Total -yhtiöstä on otettu Euroopassa vastaan kriisitunnelmissa. Gazprom
on ilmoittanut maksavansa Totalin osakkeista 30 % enemmän kuin niiden
puolen vuoden pörssikeskiarvo on. Gazprom aikoo toteuttaa kaupan
kokonaan käteisellä. Asiantuntijoiden mukaan Ranskan poliittisella
ja talousjohdolla ei ole keinoja vastata Moskovan pöyristyttävään
tarjoukseen. Totalin pikainen kansallistaminen maksaisi Ranskan
valtiolle 200 miljardia euroa ja se nostaisi jo vuoden 2009 talouskriisin
aiheuttaman julkisen talouden velan kohtuuttomaksi ja heikentäisi Ranskan asemaa kansainvälisten sijoittajien silmissä."

Toistaiseksi kuvitteellisella energiaiskulla Alain Minc haluaa osoittaa
millaisten haasteiden edessä Eurooppa on. Hänen mielestään markkinoista
on nyt tullut uusi kylmien kansallisvaltiohirviöiden taistelukenttä.

"Kuuluminen Euroopan unioniin ei tällaisessa tilanteessa auttaisi Pariisia lainkaan. Strategisia yrityksiä ei suojaa mikään mekanismi ja yhteisen energiapolitiikan puuttuminen jättäisi Ranskan yksin. Se mitä NATO voisi tarjota sotilaallisessa mielessä venäläistä hyökkäystä vastaan, ei Brysseli kykene tarjoamaan energiakysymyksissä. Niinpä tällaisen tilanteen edessä ei vallanpitäjille jää kuin kaksi mahdollisuutta: kansallistaminen tai antautuminen. Ranskan presidentti valitsisi kansallistamisen, vaikka sen taloudellinen lasku veronmaksajille olisi huomattava. Kansakunnan keskeisimmistä tarpeista kuten energiahuollosta ei voitaisi luopua
brutaalin ja kyynisen ulkovallan painostuksen alla. Gazprom ei ole muuta kuin Venäjän valtion käsivarsi, joka seuraa itsensä tekemiä sääntöjä."

Alain Mincin mielestä Venäjän strategia on kuin holding -yhtiön eli se tähtää vaikutusvaltansa kasvattamiseen puolustusteknologiassa, energiapolitiikassa ja uudessa täsmäteknologiassa eikä se ole jättänyt aikeistaan epäselvyyttä. Minc tarjoaa eurooppalaiselle
strategiselle teknologiapuolustukselle aseeksi unionin toimia 10 % omistuskaton aikaansaamiseksi kriittisille sektoreille. Muuten jokainen maa joutuu taistelmaan jättiläisiä vastaan yksin. Kyseessä ei kirjoittajan mukaan ole sen pienempi kehityssuunta kuin kapitalismin sota.

"Mutta Gazprom tai kiinalainen Petrochina eivät ole ohjuksia. Ne yrittävät muistuttaa normaaleja yrityksiä ja niiden osakkeidenomistajat voivat teeskennellä niiden hyvää tahtoa. Kuitenkin, niiden antamat varoitukset ovat luonteeltaan agressiivisia. Alkäämme uneksiko, lännen valtiot jatkavat todellisuuden kieltämistä. Demokratioiden näkokenttä ei salli niille
virtuaalisten riskien huomioonottamista. Halu säilyttää nykyiset bisnekset lyhyellä tähtäimellä on johtanut näiden kahden jättiläisen suhteen sokeuteen, joten tällainen onnettomuus on välttämäton, jotta heräisimme. Gazpromin Totalin ostaminen on mahdollinen hypoteesi, yksi tuhannesta vastaavanlaisesta operaatiosta."

Lännen heikkous on muidenkin Mincin kuvitteellisten uutistapahtumien keskiössä. Kun Kiina päättää ottaa aseellisesti haltuunsa Taiwanin, ovat lännen tiedustelupalvelut jälleen erehtyneet. Samaan aikaan kun Kiinan suurkaupungeissa miljoonat juhlivat Taiwanin valtausta,
Yhdysvallat toimii kuin pavlovinkoira ja jää nuolemaan näppejään turvallisuusneuvostossa Kiinan veto- oikeuden vuoksi. Muu länsi paheksuu ja Kiinalla on kaikki kortit. Kiinalle kyseessä on yksinkertainen kadonneen maakunnan uudelleenhaltuunotto. Muut maat tuntevat itsensä vaivaantuneiksi; nehän hyväksyivät Taiwanin erottamisen YK:sta ja sallivat kommunistisen Kiinan pääsyn sinne.

"Kaiken lisäksi valtavan kansainvälisen koalition rakentaminen vuoden - 91- malliin on poissuljettu. Keskikokoiset lännen valtiot kuten Britannia, Ranska ja Saksa eivät olisi halukkaita lähtemään mukaan epävarmaan sotilaalliseen seikkailuun. Varsinkin kun Peking kostaisi tämän taloudellisesti
raskaalla kädellä. Taiwanin miehitys ei olisi Yhdysvalloille Pearl Harbour, vaikka se puheissa tuossa tilanteessa esillä olisikin. Mitä vaihtoehtoja jäisi Yhdysvaltain presidentille? Ydinhyökkäystä ei voisi ajatellakaan, koska sen seuraukset olisivat arvaamattomat eikä kukaan edes tiedä Kiinan doktriinia. Tavanomaisten aseiden käytto hyokkäyksessä olisi kuin neula
heinäsuovassa. Joitakin polttoainevarikoita, liikenneyhteyksiä ja siltoja saataisiin tuhotuksi, mutta länsi poistuisi näyttämoltä naurettavana. Talouspakotteiden osalta kaikki aseet ovat nekin Kiinalla
ja länsi näyttäisi naivilta, sillä Kiina rahoitti Yhdysvaltain jättivelat ja se tarjosi lännelle unelmien markkinat. Umpikuja tilanteessa olisi täydellinen. Muuta ei olisi sanottavana kuin se, mitä Claude Cheysson kyynisesti totesi kenraali Jaruzelskin kaapattua vallan Puolassa: "tietenkään
emme tee mitään." Näin ollen keisari paljastuu alastomaksi ja pelkkä
saappaitten kolistelu pistää jokaisen punnitsemaan amerikkalaisen vallan painoa."

Tulevaisuuden pamfletissaan ranskalainen Alain Minc ei jätä kuitenkaan Kiinaa rauhaan, vaan uskoo maassa pinnan alla olevan kuohuntaa. Keskusvallan ja periferian yhteydet natisevat, oligarkit nauttivat talouskasvun siemenistä ja nuijivat demokratiamielisiä. Kansallisaatteet
ovat nousemassa eikä olympisoihdun kivinen tie ole unohtunut. Minc pohtiikin, että Kiinan tulevat ongelmat eivät vain kertaudu, vaan saattavat ottaa eksponentiaalisen kehityskulun. Minc ei usko, että totalitaarinen hallinto suunnattoman kokoisessa maassa voisi välttää imperialistisen kohtalon. Ranskalaiskirjoittajalle Kiina ja Venäjä eivät ole Euroopalle mitään ´pehmovaltoja´ vaan vanhoja suurvaltoja, jotka haluavat käyttää puhdasta ja kovaa valtaa. Sen ne näyttävät markkinoilla, mediassa, toimissaan kohti modernia maailmaa, mutta ennenkaikkea maa-alueiden, väestonsä ja rikkauksiensa hallinnassaan. Vanha voiman maantiede ei ole
Alain Mincin mielestä kadonnut minnekään. Kiina on varannut meille yhtenä päivänä ukkosenjyrinää. Taiwanissa tai muualla eikä Taiwanin liittäminen Kiinaan meille saamattomille ja kyynisille eurooppalaisille taitaisi olla kovinkaan traumaattista, ehkei edes dramaattista, piiskaa Alain Minc.

"Ottiko kukaan vakavissaan vuosi sitten keväällä sitä, että Skotlannissa
työväenpuolueen ja Gordon Brownin suosion romahdus johti yllättäen kansallismieliset enemmistoon Edinburgin parlamentissa? He ovat vaaliohjelmissaan sanoneet lujaa ja kirkkaasti, että vaalivoiton myötä he tulevat järjestämään kansanäänestyksen Skotlannin itsenäisyydestä. Lontoossa kukaan ei ole ottanut tätä vakavissaan. Ei, hallitus, ei alahuone eikä media. Kaikki ovat tottuneet skotlantilaiseen nationalismiin korkeintaan skottien innokkuudesta tukea rugby- ja jalkapallojoukkueitaan.
Englantilaisille kansanäänestys näyttäytyy samanlaisena kummallisuutena kuin skottien aksentti tai vanhojen linnojen kummitukset. Mutta sillä hetkellä, kun laki kansanäänestyksestä tulee äänestetyksi skottikansanedustajien voimin, on Britannian poliittinen järjestelmä yllätetty. Poliittinen luokka, mielipidejohtajat ja intellektuellit
ovat tähän asti menneet vaaleihin vanhojen siirtomaaherrojen ylimielisyydellä. Heidän suhtautumisensa on ollut masentavaa ja typerää. Että joku voisi menettää Britannian kansalaisuuden? Ja köyhtyisi siten? Vaihtaisi kuulumisensa suurvaltaan johonkin mikrovaltion kansalaisuuteen?
Miten järjeton väite! Kieltää uljas menneisyys? Osoitus typeryydestä! Jos brittieliitit olisivat halunneet taata myönteisen vastauksen voiton, eivät he olisi voineet toimia toisin. Kun kansanäänestys tulee, mielipidemittaukset antavat niukan voiton itsenäisyydelle, mutta vaalipäivänä 59 % skoteista äänestää oman valtion puolesta. Imperiuminsa menettäneenä Iso-Britannia mätänee kuin vulgaari Neuvostoliitto. Mikä nöyryytys maailman vanhimmalle demokratialle."

Alain Minc muistuttaa, että jo Kanadan Quebecin vuoden - 95 kansanäänestys osoitti vanhojen kansallisvaltioiden ytimissä olevan kiehuntaa. Muutaman tuhannen äänen siirtymä olisi vienyt Quebecin itsenäiseksi. Belgiakin näyttää Mincille pysyvän jotenkin koossa Britanniaa paremmin. Keinotekoisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen yhteenliitetty Tsekkoslovakia puolestaan hajosi saman tien, kun kommunismi upposi. Espanjassa Mincin arvelemana valtio kykenee säilymään Britanniaa paremmin huolimatta katalaanien ja
baskien paineista. Kieli on useimmiten keskushallinnon kompastuskivi, mutta ei aina. Esimerkiksi Pohjoisen liiga Italiassa hakee omaa asemaansa talouden ja budjettikriteerein muuta kansallisvaltiota vastaan.
Saksa liittovaltiona ja Ranska keskusvallan maana ovat puolestaan säilyneet ilman näkyviä irtiottopyrkimyksiä. EU:n jäsenmaita tarkastellessaan Minc huomaa pikkuvaltioiden olevan unionin normi ja suurvallat sen poikkeus. Unioni nojautuu muutaman miljoonan ihmisen valtioihin.

Balkanin valtioiden liittyminen unioniin vain syventää tätä totuutta. Kulttuurinen alkuperäisyys ja talouden vakaus sekä kriittisen koon saavuttaminen koulutuksessa, terveydenhuollossa ja yhteiskuntasuhteissa
on johtanut Euroopassa siihen paradoksiin, että paikallinen vetovoima kehittyy voimakkaampana kuin globaali. Alain Mincille se merkitsee sitä, että hapertuvien maiden unioni ei johda liittovaltioon, vaikka juuri näin
toivoivat unionin perustajat.

"Jos federaatio-optio olisi vielä auki, olisi koko konteksti erilainen.
Mutta tällaisen Euroopan kanssa, jonka organisaation monimutkaisuus vain kasvaa ja jonka toimintakyky sen seurauksena vain laskee, kukaan ei voi luopua kevyesti näistä oudoista valtioista, jotka aikanaan olivat
Euroopan suurvaltoja. Niiden tosiasiallinen painoarvo on hyvin keskinkertainen, mutta varjoissaan ne kantavat menneisyyden pohjasakkaa - kuten veto - oikeutta YK:ssa tai niiden kulttuurista ja symbolista voimaa, joka sallii niiden hilata itsensä marssiriviston kärkeen."

Alain Mincin kirjan 'Kymmenen päivää, jotka tulevat järisyttämään maailmaa' skuupeista yksi on osoittautunut käsinkosketeltavan ajankohtaiseksi heti kirjan ilmestymisen jälkeen. Nimittäin toukokuussa Google ilmoitti,
ettei se tässä vaiheessa aio ostaa osakkuutta New York Timesistä. Mincin kirjassa Google ostaa lehtiklassikon yhdellä dollarilla ja sulkee puolen vuoden päästä koko lehden paperiversion ja keskittyy digitaalipalvelunsa
kehittämiseen ja käyttää hyväkseen New York Timesin brändiä. Joten Minc ei ehkä edes enää ennusta paperimedian loppua, vaan analysoi koko kulttuurin muutoksen.

"Paperi on kuollut. Suuret sanomalehdet katoavat. Uusi lehdistö ilmestyy nettiin uusien, ennennäkemättomien tuotteiden kanssa. Koko ammattikunta muuttaa muotoaan. Syntyy kokonaan uusi itsenäisyyden käsite, toinen
moraali. Miksi sitten näin ollen ylläpitää vanhoja lehtiä, niiden painotaloja, tyontekijoita ja journalisteja menneisyyden vankeina?"

Minc arvelee mediavallankumouksen huolestuttavan eliittejä. Rupert Murdochille tulee kiiree muuttaa Wall Street Journal kokonaan nettikanavaksi ja luopua paperista. Kaikkialla seurataan näitä askeleita.
Googlen kauppa vain todistaa Mincille olemassaolevat
kehityssuunnat. Päivälehtien levikit tippuvat. Jopa laatulehtien. Aluksi mainostajat vastustavat tätä evoluutiota, mutta eivät lopulta voi kuin seurata romahdusta ja raskaan teollisuuden kaltaiset korkeat kiinteät kustannukset vievät paperimedian syovereihin, joista ei ole nousua, vaikka hallinto- ja markkinointibudjetteja leikataan. Sitten säästetään toimituksista - ulkomaan kirjeenvaihtajat osoittautuvat tässä pudotuksessa yhtä kalliiksi kuin diplomaatit valtioille. Uusi media asettaa lehtitalot kysymään, mikä on sen ja tämän journalistin lisäarvo tuotteelle. Suurista lehdistä tulee yksinkertaisesti uutistoimistoja, joiden ei kannata ylläpitää enää muita toimintoja. Levikit putoavat ja hintoja on nostettava. Mincin lehtibisnes-
logiikassa tämä suunta on vain alamäki, sillä edes nettiin siiirtyminen ei lehtitaloille takaa kannattavuusongelman ratkaisua.

"Netin huumaamat etsivät ruuduiltaan toisenlaista informaatiota kuin mitä New York Timesin tai Le Monden sivut sellaisenaan näyttävät. Ei riitä jakaa pdf:nä klassista lehteä. Sillä saa vain harvat onnellisiksi. Hyvästä merkistä ja brändistä kannattaa pitää kiinni; mutta on keksittävä kokonaan
uudentyyppinen multimediasisältö. Se taas pohjautuu videon massiivisen käyttoon. Paperilehden aineistoa voi sellaisenaan olla esillä korkeintaan neljäosa kaikesta informaatiosta. Brändin laatu ja luotettavuus
pitävät osan lukijoista lehtien nettisivustoilla, mutta on väistämätontä, että kokonaan uusi konsepti keksitään. Sitä ilman ei ole kannattavuutta.

Googlekin kilpailee muiden kanssa brändeiksi ja laatutuotteiksi kehittyneistä elementeistä. Mutta mitä sen päälle tehdään, on ratkaisevaa,
sillä nyt on saavutettu netin esihistoriallisen vaiheen loppu. Totalisen informaatiokumouksen vaiheessa kirjan digitalisoiminen on yksi syvällisemmistä mutaatioista. Teokset eivät muutu netin journalistisen tuotannon tapaan, vaan koko suhde kirjan ja sen lukijan välillä muuttuu. Fyysinen kosketus katoaa ja rakkaus kirjaan väistyy teokseen liittyvän intohimon hyväksi. Journalismiin syntyy kokonaan uusi polvi: erikoistuminen katoaa, kuva ja teksti ovat samaa ammattitaitoa; toinen osaaminen ei ole toista tärkeämpää ja hierarkiat katoavat. Vuorovaikutteisuus
on ammatin a ja o. Kaikki mielipiteet ovat tasavertaisia, kaikki tiedot yhtä tärkeitä. Optimisteille tämä tarkoittaa hyperdemokratian mahdollisuutta - pessimisteille populismin huippua. Yhteenkään askeleeseen taaksepäin
ei ole mahdollisuutta. Mediaeliitteillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua. Ne, jotka kääriytyvät nostalgiaan, pyyhkäistään ruuduista ja ne jotka alistuvat uusien riittien kaksinaismoralismiin, selviävät. Siirtymä talousmaailmasta mediamaailmaan on vallankumous, ja sukellus tuntemattomaan."