Eurooppalaisia puheenvuoroja

Tuleeko EU:sta liittovaltio Saksan malliin?

: Eurooppalaisia puheenvuoroja

Ismo Nykänen 28.5. 2009

Ranskalaisen geopoliitikon Jean-François Susbielle'in mielestä Euroopasta on tullut maailmannäyttämöllä kääpiö. Uunituoreessa
kirjassaan 'Euroopan imperiumin perikato' Susbielle kirjoittaa
Euroopan olevan puolustuksensa suhteen Yhdysvaltain protektoraatti,
rakenteeltaan heikko ja epäyhtenäinen. Poliittisesti EU:n veturia lämmittää Saksa.

"Tänään yksi asia on varma, planeetan rikkain imperiumi - Eurooppa - ei ole pitkän historiansa aikana hallinnut omaa kohtaloaan koskaan niin vähän kuin juuri nyt."

Tähän päätyy ranskalainen geopoliitikko Jean-François Susbielle kirjassaan
'Le déclin de l'empire européen'. Alaotsikkossa hän kysyy kuka hallitsee
maanosaamme. Kansikuvassa on kaksi shakkinappulaa. Suurempi on väritetty Yhdysvaltain, Kiinan, Saksan ja Venäjän lippujen värein. Sen varjossa on pienempi, EU:n lipun värein maalattu nappula. Tiivistetysti Susbielle'ille Eurooppa on toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain herruuteen tähtäävässä maailmassa oleva 'kristillisen lännen' palanen, jonka pitäisi isäntänsä kanssa vastustaa Aasian nousua ja välttää Venäjän ja Intian intressit sekä selvitä talouskriisistä.

Pitäisikö hauraan Euroopan Unionin sallia Saksan jatkavan dominointiaan unionissa tiellä kohti liittovaltiota, vai kuinka, pian kolmenkymmenenviiden hallituksen kompromisseilla unionin politiikkaa voitaisiin rakentaa yhteisenä eurooppalaisena työmaana. Kaiken kaikkiaan Susbielle'in kirja on vakava varoitus hetkellä, jolloin eurooppalaiset ovat juuri astumaisillaan vaalihuoneistoihin tai jäämässä koteihinsa täydellisen pettyneinä tai kiinnostumattomina maanosan tulevaisuudesta. Mutta onko passiivisuus kansalaisten keskuudessa ensi nyt kesäkuun EU-parlamenttivaaleissa edes ihme?

"Euroopan unioni on muuttanut syvällisesti jäsenvaltioitaan painamalla jälkensä kaikkiin talouden sektoreihin ja jokapäiväiseen elämään. Ja kuitenkaan emme ole vielä lähelläkään Euroopan Yhdysvaltoja. Eurooppalaisilla ei ole yhteenkuuluvuuden ja liittovaltioyhteisön tunnetta. Komissio ylläpitää kuvaa tavoittamattomasta byrokratiasta.

Huolimatta valtansa laajentumisesta, unioni ei ole saavuttanut superkansallisvaltion luonteenpiirteitä. Ja vaikka jäsenvaltiot ovat luopuneet omista etuoikeuksistaan, ovat ne silti jääneet kansalaisten identiteetin väistämättömiksi kiinnekohdiksi. Euroopan unioni on kyvytön puhumaan yhdellä äänellä kansainvälisellä areenalla, sillä sen turvallisuuspolitiikka ja diplomatia ovat 27 jäsenen vastuualuetta. Samaan aikaan planeetta on jakautunut seitsemän 'taistelevan kuningaskunnan' eli Yhdysvaltain, Kiinan, EU:n, Intian, Japanin, Venäjän ja Brasilian kesken. Ainoastaan Eurooppa , joka näistä on suurin taloudellinen mahti, ei ole antanut itselleen keinoja olemassaoloonsa. Se vain tarjoaa maailmalle kuvan plasmasta ilman persoonallisuutta, kaikkiin ilmansuuntiin auki olevista jättiläismarkkinoista, kilpailevien valtioiden kokouksesta, joka vain hajottaa voimiaan kerjätessään tilauksia Pekingistä, Delhistä tai Brasiliasta."

Jean-François Susbieille katsoo Euroopan määränneen maailman tahdin viiden vuosisadan ajan.

Eurooppa valloitti ja asutti mantereista Amerikan ja Oseanian, vaikka Kiinalla oli mahdollisuutensa maailmanvalloitukseen jo 1400-luvulla. Eurooppa kuitenkin onnistui saamaan valtavat maa-alueet haltuunsa ja muuttamaan ne. Renessanssi ja valistusksen aika tieteellisine ja teknisine keksintöineen vahvisti Eurooppaa, Britanniassa syntynyt teollinen vallankumous paalutti nykyaikaa ja tasan 150 vuotta sitten Titusvillestä Pennsylvaniasta löydetty öljy johti toiseen teolliseen kumoukseen. Sähkö, puhelin, kemian- ja terästeollisuus, polttomoottori ja autoteollisuus rummuttivat eurooppalaista sivilisaatiota kaikkialle. Susbieille'in mukaan vuosi 1979 kannattaa liittää monien historiaa muuttaneiden hetkien joukkoon. Pieni mies nimeltään Deng Xiaoping päätti kääntää kehityksen pyörää; eurooppalaisen sivilisaation maailmankomento oli päättyvä. Valkoisen miehen ylivertaisuus oli ohi. Se oli kestänyt keskiajasta jälkiteolliseen aikaan saakka. Susbieille arvio Kiinan ja Yhdysvaltain vastakkainasettelun alkaneen tuolloin.

Ja nyt keskellä talouskriisiä on syytä kysyä, johtavatko tämän vuosikymmenen velkakuplien puhkeamiset lopulliseen lännen kadotukseen? Joka tapauksessa ranskalaisgeopoliitikolle on alkanut nyt globaalipelin korttien uusjako. Siinä missä eurooppalaiset ovat uskoneet ja luottaneet lineaarisen, suoraviivaisen kehitysuskon historiaan, ovat intialaiset ja kiinalaiset varmoja syklisestä, rappion ja edistyksen aikakausien peräkkäisyydestä. Viime vuosisadalla Oswald Spengler, Nikolai Kondratiev, Ralf Elliott, Charles Dow tai Arnold Toynbee varoittivat syklien voimasta. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien maailmaa hallinnut Yhdysvallat näki oman tähtensä laskevan jo -70-luvulla hävityn sodan ja talouskriisin muodossa. Idästä nousi jo Japanin aurinko. Ronald Reaganin aikana paha konjuktuuri katkesi, kun neuvostokommunismi nosti kädet pystyyn. Bill Clinton unohti Kiinan ja tarvittiin vastikään edesmennyt Samuel Huntington luomaan uuskonservatiiveille oppi sivilisaatioiden yhteentörmäyksen väistämättömyydestä.

Eurooppalaisin silmin katsova Jean-François Susbieille kutsuu maanosaamme ravisteleita maailmansotia sisällissodiksi, joiden vaikutuksesta Yhdysvallat sai niskaotteen Euroopasta.

"Lännen johtajuus siirtyi Euroopalta USA:lle. Vuonna 1945 miehitetty ja vasalliksi tehty Eurooppa siirtyi amerikkalaiseen komentoon. Sille delegoitiin Euroopan suojelu puolustusta ja diplomatiaa myöten. Nyt Euroopan unioni, taloudelliselta mahdiltaan Yhdysvaltoja suurempana ei ole kuin virtuaalinen kuningaskunta, jolla ei ole valtiota eikä toimeenpanevaa valtaa. Ja siten sen suvereniteetti on rajallinen. Eurooppa, viidensadan miljoonan maailman rikkain valtakunta, on ilman ulkopolitiikkaa ja välttämättömiä sotilaallisia keinoja elämäntapansa suojelemiseksi. Sen rajoille on syntymässä kahdeksan uutta jäsenvaltiota Turkista Balkanille. Se on Washington, amerikkalainen suojelija, joka päättää Euroopan unionin jatkuvat laajentumiset samanaikaisesti uusien NATO -jäsenyyksien kanssa. Tänä levottomana aikana Eurooppa on erityisen haavoittuvainen. Globalisaatio puhaltaa kaikista ovista; Eurooppa on helppo saalis pedoille, sillä jäsenmaat ovat luopuneet valtiollisesta voimastaan lukuisten ylikansallisten toimijoiden hyväksi.

Yhteisvaluutta, kauppa- ja kilpailusäännot sekä NATOn vakuuttama ulkoturvallisuus. Samalla kun valtioilta on nyljetty niiden tunnusmerkkejä, ei unioni ole onnistunut hankkimaan voimaa tai poliittista identiteettiä. Maailman armottoman kilpailun shakkilaudalla Eurooppa on peluri, joka on kyvyton puolustamaan omia etujaan."

Ranskalaisgeopoliitikon mielestä EU:n sisäinen solidaarisuus on edelleen rakentamista vailla. Hän muistuttaa, ettei EU:n budjetti ole kuin jäsenten kansantuotosta yhden prosentin suuruinen.

Vapaakauppa ja kilpailuedut ovat sallineet jotkut maat verotuksen avulla kiihdyttämään tuotannon siirtämisiä muualle ja ottamaan kiinni taloudellista kehitystä. Tätä rakenteetonta ja avointa mallia ovat ennenmuuta Susbielle'in mukaan halunneet Britannia ja Saksa. Juuri Saksa on kunnostautunut viennissä ja erikoisosaamisessa. Tilanne on täysin toisenlainen Espanjan, Italian tai Ranskan kanssa. Susbielle kysyykin voidaanko nykyisessä myrskyssä eurooppalaisilta edes kysyä, tuntevatko he olevansa samassa veneessä. Tai voidaanko Saksan ajatella hyväksyvän uhrauksia talouden syovereihin pudonneiden itä-Euroopan, Baltian maiden tai Espanjan, Irlannin tai Kreikan pelastamiseksi.

"Eurooppalainen rakennusstyomaa on kahlaamon keskellä; se epäroi liittovaltioelimiensä, komission ja
keskuspankin sekä hallitustenvälisen ministerineuvoston rohmuamismarkkinoiden välillä. Toisin sanoen, ei ole
ainuttakaan poliittista persoonaa kansainvälisellä estradilla, jossa 'taistelevat kuningaskunnat' ovat
kunnianhimoisia, kansallismielisiä ja häikäilemättomiä."

Euroopan alamäkeä on kohta kestänyt sata vuotta, kirjoittaa Jean-François Susbielle kirjassaan eurooppalaisen valtakunnan perikadosta. Hän kertaa toisen maailmansodan jälkeisen 'ei koskaan enää sotaa'-ajattelun kypsymisen kohti nykyistä unionia. Euroopan ulospääsy kahdesta
kollektiivisen itsemurhan sisällissodasta tapahtui sekin jo muiden sanelemana. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto määräsivät askeleet ja taustapeilissä näkyi karmea haamu. Molemmat maailmansodat olivat
eurooppalaisen kansallisvaltioajattelun hedelmiä. 1800-luvun kansallisvaltioiden rakennelma oli vienyt koko kulttuurin tuhon partaalle. Niinpä raunioista oli kerättävä uuden Euroopan rakennusmurut.
Susbielle tarkastelee unionia kahden Eurooppa -käsityksen valossa; Jean Monnet'lle Eurooppa oli liittovaltio.

Kansallisvaltio on lopetettava, ja valtiot on sulautettava federaatioon, missä nationalismi ei voi esiintyä enää sotaisana. Robert Schumanin ja Konrad Adenauerin Eurooppa -rakennus perustui tähän Monnet'n
näkemykseen, että on koottava ihmiset eikä valtioita.
Kun Charles de Gaulle tuli valtaan Ranskassa, halusi hän nähdä vahvan, Yhdysvalloista riippumattoman Euroopan. Se olisi rakenteeltaan hallitustenvälinen ja perustuisi suvereenien valtioiden yhteistyohon.
Susbielle muistuttaa, että kummankin lähestymistavan oli joka tapauksessa ratkaistava tuo niin kuuluisa "Saksan kysymys". Ranskalaisen geopolitiikon uutuskirja onkin parhaimmilaan juuri tässä; se kertoo, kuinka pikku hiljaa
rautaesiripulla neljäksi ja puoleksi vuosikymmeneksi jaettu ja miehitetty Saksa alkoi ottaa uudelleen paikkaa Eurooppa -junan veturissa.

Sodan jälkeen Yhdysvallat näki Saksan eikä Ranskan parhaaksi turvakseen mahdollisen konfliktin varalta
Neuvostoliiton kanssa. Marshall -avun siivittämänä Saksan talouden mittarit olivat jo vuonna 1950 samalla tasolla
kuin Vuonna -39. Talouden kiihdyttämiseksi synnytettiin hiili- ja teräsliitto; sen rakenteet olivat yksi yhteen tulevan
federaatiomallin kanssa. Saksalla oli jo edellisen vuosisadan tulliunioninsa esimerkki siitä, kuinka yhteismarkkinat
toimivat. Ranska jarrutti eikä Britannia ollut eikä ole mannermielinen, vaan Yhdysvaltain sheriffi Euroopassa.
Suezin kriisi ja lopullinen irtaantuminen siirtomaista
päättivät vanhan Euroopan herruuden ja maailmanpolitiikka oli kahden kauppaa. Euroopan talous- ja teollisuusmahdin
rakentaminen oli Saksalle ja muulle talousyhteisolle luontainen tie kadotetun poliittisen voiman kompensoijaksi.

"Kun Britannia lopulta liittyi talousyhteisoon, Ranskan asema heikentyi lopullisesti. Vapaan talousalueen
lopullinen tarkoitus on kasvaa ja laajentua äärettomästi. Tämä automaattisen laajentumisen filosofia
nosti jäsenmääräksi 15:ksi vuonna -95, 27:ksi toissa vuonna ja parin vuoden päästä jäsenmäärä voi hyvinkin olla 35 - ja
ilman minkäänlaista keskustelua unionin rajoista. Ranska hallitsi kuuden maan Eurooppaa, mutta se on menettänyt
vaikutusvaltansa Saksan hyväksi. Saksa tarvitsee yhteiset suurmarkkinat tuotteilleen; ja se tarvitsee brittiläistä
vastapainoa Ranskan hegemonian pitämiseksi kurissa. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Saksa onkin ottanut
kontrollin 'Eurooppa -yrityksessä'; se yrittää kätkeä ilonsa loputtomasta unionin laajentumisesta. Britannia onnistui
lobbaamaan Ranskan vaikutusvallan minimiin ja saamaan tavoitteensa vapaakauppa-alueesta, jättiläismarkkinoista
ja pääoman vapaasta kulusta läpi nopeazn laajentumisen kanssa. Se teki huomaamattaan toitä Saksan hyväksi ja
niinpä Britannia ei ole enää ainoastaan Yhdysvaltain Troijan hevonen unionissa, vaan ennenkaikkea Saksan."

Susbieille kritisoi voimakkaasti omaa maataan Ranskaa Saksan suhteissaan ja kuvaa niiden muuttuneen De Gaullen
ajan toimintapolitiikasta Giscardin ja Mitterandin aikana tunteen ja sentimentaalisuuden politiikaksi. Niinpä
Kaikkialle eurooppalaisessa politiikassa levinnyt saksalais-ranskalainen tasapelipolitiikka eli pariteetti on
Chiracin ja Sarkozyn aikana vääjäämättä kääntynyt Saksan eduksi, on sitten kysymys teollisuusohjelmista, airbusista, EADS:stä
tai viimeksi Areva-Siemens -ydinteollisuussuhteen särostä. Yhteisvaluutta eurokin on Susbeille'in tarkastelussa
vain toisen nimen saanut Saksan markka. Saksan paluun poliittiseksi toimijaksi mahdollisti tasan kaksikymmentä vuotta sitten
sortunut Berliinin muuri. Helmut Kohl otti tuolloin selkävoiton erityisesti François Mitterandista,
joka koskaan ei ymmärtänyt, miten maailma muuttui hetkessä eikä historia tuossa myllerryksessä toistanut
itseään surullisella tavalla. Neuvostoblokin hajottua maailma muuttui geopoliittisesti enemmän kuin konsanaan
suursotien jälkeen. Saksa käytti tilanteen hyväkseen; Maastrichtin sopimus vahvisti unionille liittovaltioelementit
hallitustenvälisten rakenteiden rinnalla. Euroopan keskuspankista tuli kuin Bundespankin vallan jatke eikä
Jean-François Susbieille'in mukaan yhdelläkään jäsenmaalla ollut sanansijaa, kun Saksa määritteli rahaliiton
säännot. Maailman suurin ulkomaankaupan viejämaa loi euroalueen vanhalle markka-alueelleen.

"Saksalle unionin laajentuminen itään oli onnenpotku. Tämä salli sille uuden avauksen vanhalle vaikutusalueeelleen.
Hinterland, takamaa Puolasta Balkanille avasi Saksan teollisuudelle uudet markkinat, niin viennin kuin halvemman tuotannon
nimissä. Laajentuminen asetti Saksan keskeiseen asemaan uudessa Keski-Euroopassa. Ranskan ja Saksan duopoli
himmentyi eikä Italialla, Espanjalla tai Benelux -mailla ollut tähän mitään pahaa sanottavaa. Mutta ennenkaikkea
tämä laajentuminen soittaa kuolinkelloja tietylle idealle Euroopasta. Poliittiselle Euroopalle, kansallisvaltiot ylittävälle
toimijalle ja vastavoimalle muille planeetan imperiumeille automaattinen itä-laajentuminen todistaa raa'alla tavalla
poliittisen projektin olemattomuuden ja paljastaa unionin todellisen luonteen. Onko jäsenmaiden joukossa enää edes ketään
jolla olisi poliittisen Euroopan uni? Britannia on aikapäiviä sitten valinnut asemansa Yhdysvaltain varjossa. Ranska
teeskentelee puolustavansa vahvan Euroopan käsitettä, mutta kieltäytyy federalismin askeleittenotosta. Saksa taasen
odottaa kärsivällisesti hetkeään, sillä yhteisvaluutalla ja laajentumisella itään se on ottanut keskeisen paikan uudessa
Pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa."

Todellakin, Jean-François Susbieille näkee aiheelliseksi toivottaa tervetulleeksi tuo kahdeksansataa vuotta elänyt ja
vasta Napoleonin rikkoma saksalaisroomalainen pyhä keisarikunta. Sen alkuperäinen poliittinen rakennelma muistuttaa
paljolti nykyistä EU:ta. Keisarin valitsivat prinssit, joita ilman keisarilla ei ollut valtaa. Prinssit puolestaan
johtivat satoja pieniä kuningaskuntiaan, jotka olivat hyvin autonomisia, mutteivät kokonaan suvereeneja, sillä
ylimpänä määräsi keisari. Tämän imperiumin kansalaiset eivät olleet kuitenkaan keisarin määräysvallassa, vaan ainoastaan
paikallisen hallitsijan alaisuudessa. Tämä nokkela vallanjako esti teoriassa nationalismin esiinmarssin ja laajentumishaluisen
kansallisvaltion syntymisen. saksan oma liittovaltio Ländereineen tarjoaakin tässä valossa toimivan mallin EU:lle.

Saksa on vakuuttunut Susbieille'in mukaan kykenevänsä taloudellisen ja demografisen voimansa avulla hallitsemaan laajempaakin
liittovaltiota. Sen takeina ovat "oma" yhteisvaluutta ja läheiset suhteet suojelijaan Yhdysvaltoihin. Saksalaisessa eurooppalaisessa
federaatiossa komissio olisi Euroopan hallitus ja komissaarit sen ministereitä. Kansalaisten valitsema parlamentti
vastaisi liittoparlamentin alahuonetta, neuvosto olisi puolestaan senaatti eli parlamentin ylähuone. Se koostuisi jäsenvaltioiden edustajista. Hallitustenvälisen Euroopan puolestapuhujat saavat susbieille'in mukaan nykyisen talouskriisin mukana vastattavakseen joukon kysymyksiä, joista päällimmäiset ovat: miten käy solidaarisuuden, kuinka käy euron, kun jokainen puolustaa itseään, auttaako Saksa heikompia ja miten suhtautua Yhdysvaltoihin, edelleen ainoaan Euroopan puolustuksen turvaajaan?