Eurooppalaisia puheenvuoroja

Kapitalismista luopuminen

: Eurooppalaisia puheenvuoroja

Ismo Nykänen 12.3.2009

Luopuminen kapitalismista on Le Monde -lehden
toimittajan Hervé Kempfin uusimman kirjan viesti talous-ja ekologisesta kriisistä selviytymiseksi.
(Hervé Kempf: Pour sauver la planète, sortez du capitalisme.
Editions du Seuil, janvier 2009. 152 s.)

Kaksi vuotta sitten Hervé Kempf varoitti menestyskirjassaan `Kuinka
rikkaat tuhoavat planeetan´, että olemme pysyvässä koko
planeettaa koskevassa ekologisessa kriisissä, joka seuraavaksi
järkyttää maailmanlaajuista talousjärjestelmää. Ja kesällä 2007
alkoi tämä nykyinen finanssikriisi, joka kehittyi talouskriisiksi ja
se sysää järjestelmämme sopeutumaan siihen, mihin biosfäärimme
uhkaava kehityssuunta lopulta meidät pakottaa.

Tähän päätyi Kempf siis nykykriisimme alla. Nyt ranskalaisen Le Monde-
lehden journalisti jatkaa kiivasta taisteluaan ja vaatii tammikuussa
ilmestyneessä kirjassaan monen mielestä mahdotonta. ´Planeetan
pelastamiseksi, jättäkää kapitalismi´, on kirjan nimi. Eikä Hervé
Kempf ole edes marxilainen, saati kommunisti. Itse hän sanoo olevansa
ekologisti, jos joku leima häneen pitäisi asettaa.

Kempf on reilu viisikymppinen ja katsoo kuuluvansa toiveiden täyttämään
sukupolveen. Hän tarkasteleekin mennyttä kolmea vuosikymmentä valossa,
joka tähän sukupolveen kuuluville on hyvin tuttua. Jatkuvan talouskasvun
ihanne, talouskriisit ja ekologisen huolestumisen kasvaminen ovat yhteisiä
teemoja aikamme keski-ikäisille.

Tiivistettynä Kempf katsoo ajan koittaneen luopumiselle kapitalismista, joka
ihmisen historiassakin on vain kahdensadan vuoden jakso. Ekologinen hätätila ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puuttuminen ovat hänen poliittisen projektinsa keskiössä.

"Kapitalismi on muuttanut luonnettaan sitten -80-luvun. Kolmen vuosikymmenen aikana olemme nähneet eriarvoisuuksien vain kasvaneen, talouden rikollistuneen ja rahoitusmarkkinoiden ottaneen haltuunsa tuotantoelämän. Kaikesta ja kaikkialla on tullut kauppatavaraa. Mutta pelkästään taloustieteellinen lukutapa jättää sivuun oleellisen tästä historiallisesta kehityksestä.

Jos ylellisen kuluttamisen kulttuurinen mekanismi on nykyisen talouskoneen
ytimessä, on yhteinen psykologinen tilamme tullut tämän kehityksen poltto-
aineeksi. Vain kolmessa vuosikymmenessä on kapitalismi onnistunut
täydellisesti asettamaan yksilöllisyyden mallikseen kaikessa käyttäytymisessämme.Samalla sen edistymistä jarruttavat yhteiset toimintatavat on marginalisoitu.

Sukupolvelle, joka on kasvanut tämän imperiumin alaisuudessa on tullut vaikeaksi keksiä uudelleen solidaarisuutta. Yhteiskunnallinen ehdollistaminen kun toistaa loputtomasti, että yksilö on kaikki."

Hervé Kempf korostaa tuoreessa kirjassaan, että kapitalismi yrittää kääntää
ihmisten jo havaitseman katastrofaalisen kehityskulun huomion teknologiauskoon. Teknologia esitellään jonakin yhteiskunnan ulkopuolisena, joka kykenee ylittämään kaikki esteet. `Vihreän kasvun´ mantra on kaikkialla käytössä ja laajasti hyväksytty. Kempf painottaa, ettei ilman uutta yhteiskunnallisten suhteiden järjestelyä voida kuitenkaan välttyä kapitalismin aiheuttaman väistämättömän epäjärjestyksen tulolta.

Totta kai Kempf kirjaa tarkasti tilastot tuotannon kasvusta viimeisen
sadanviidenkymmenen vuoden aikana, informaatioteknologian räjähdyksen ja finanssitalouden ohimarssin suhteessa reaalitalouteen. Nykyisen kriisin taustalla olevien spekulanttien rooli ei jää sekään huomiotta.

"Toisin sanoen - maailmanlaajuinen varallisuus lepää tässä kapitalismissa raskaampana kuin koskaan aiemmin velkaantumisessa. Sen epämukavuus on siinä, että se päätyy aina maksettavaksi tavalla tai toisella. Ja tämän loistavat taloustieteilijämme unohtavat joka kerta. Heidän vastuuttomuutensa riittää luomaan epäjärjestyksen heidän omaan pätevyys- maailmaansakin. Nykykriisin alkusoitto koettiin jo vuonna -87, sitten vuosina -98 ja 2000, mutta kaikkein tärkein on käynnissä juuri nyt. Eikä se ole tapahtunut vahingossa, vaan kolmannen vuosituhannen alun ihmisyhteiskunnan yleisen kriisin oireena."

Individualismin ideologia suosii Kempfin mukaan juuri äärimmäisen äkkirikastumisen ja menestyksen toiveita yhteisen hyvän kustannuksella. Hän vertaa tätä, ei sen vähempään kuin mafiosojen moraaliin, jossa rikollinen yrittäjyyden logiikka ja kummisetien visiot ovat sormenjäljiltään aivan samat kuin radikaalin ultraliberalismin sormenjäljet. Kempf listaa kaikille tutut finanssihuijaukset, sisäpiirikaupat ja kultaiset kädenpuristukset
suurtappioita tehneille superjohtajillekin vain jäävuoren huippuina. Korruptiota ei ole vain Venäjällä, muistuttaa ranskalaistoimittaja. Hän kutsuukin kapitalismia pyörittäviä upporikkaita yleisellä nimellä, oligarkit. Näiden tulojen ja omaisuuden kasvu viimeisen kolmen vuosikymmenen
aikana on kaikkialla ollut kuin stratosfääriä hipovaa. Pelkästään Yhdysvalloissa rikkaimman kymmenen prosentin tulot vastaavat puolta kaikista maan palkkatuloista. Kuvatakseen upporikkauden kulttuurisen globalisaation seurauksia Hervé Kempf tukeutuu filosofi Thorsten Veblenin
ajatuksiin:

"Rikkauden keskeinen päämäärä ei ole vastata materiaalisiin tarpeisiin, vaan varmistaa itselleen `provosoiva erilaisuus´ eli toisin sanoen näyttää julki ylivoimaisen statuksen merkit muille samansukuisille. Juuri tämä ruokkii kerskakulutusta ja yleistä tuhlausta. Juuri näin toimii nykyinen kapitalismi, ja kulttuurin globalisaatio ulottuu kaikkialle. Rooman, Pariisin ja
New Yorkin oligarkien mallia eivät seuraa vain amerikkalais- tai ranskalaispikkuporvaristot, vaan nousevien talouksien maiden kansalaiset. Hekin haluavat näyttää oman symbolisen asemansa muille läntisen mallin mukaisesti. Heidänkin mielikuvituksensa kylpee lännen kulttuurin
kuluttamisessa."

Useita kirjoja ekologiasta ja taloudesta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoittanut Hervé Kempf arvioi viimeisessä kirjassaan, ettei nyt vallalla oleva yksilöllisyyden ideologia ole kapitalismin isien ja vapaan markkinatalouden perusajatusten mukaista.

Hän muistuttaa itse Adam Smithin rajanneen yksilön toiminnan tiukasti taloudelliseen sfääriin ja kehittäneen muutoin vastuullista moraalista filosofiaansa. Tämän Smithin perilliset ovat halunneet kuitenkin unohtaa. Margaret Thatcherin ´yhteiskuntaa ei ole´- analyysi onkin kuin vaivihkaa ottanut selkävoiton kapitalismilta moraalia vaatineista.
Työmarkkinoilla kollektiiviset kahleet napsahtelevat poikki ja yksilö on yritysten sopimuskumppani. Ideaalina on jopa kokonaan palkkatyötä tekevästä eroonpääsy. Kaikista yrittäjiä omalla riskillä ja palveluja myymään, kirjoittaa Kempf.

Hän muistuttaa, kuinka nopeasti managementissa yhteisten tavoitteiden opit ovat jääneet yksilön suorituksiin ja tavoitteisiin keskittyvön slangin jalkoihin. Työnjako on työnnetty äärimmilleen, paras tapa hallita on pirstoa
yhteisö ja saattaa kaikki kilpailemaan toisiaan vasten. Kempf ei kaihda sosiaalidarwinismi - sanan käyttöä. Tässä maailmassa muut ovat uhka, eivät tuki. Näin, kuin vaivihkaa individualismi on liitetty kaikkialle levinneeseen kilpailun intohimoon ja Kempfin mielestä se ruokkii
jo nyt kehittyneissä maissa ennennäkemätontä kollektiivista neuroosia. Kilpailu ilman voittoa jättää vain symbolisen ylivoimaisuuden tunteen. Oman suorituskyvyn ylläpito jää ainoaksi tavoitteeksi.

"Meidän planeettammeko? Meidän maamme? Meidän kaupunkimme? Lopetetaan kulutus, osoitetaan mieltä, kiistellään, keskustellaan, sammutetaan televisio, kapinoidaan? Ei. Kapitalistisessa
paratiisissa riittää että ´tehdään hyviä eleitä planeetan puolesta´ ja ´politiikka sekä teollisuus seuraavat´. Nukkukaa rauhassa, uljaat yksilöt. Kapitalistinen demokratia on hyvin varjeltu. Teitä vastaan, sitten kun te heräätte."

Hervé Kempf ruotii voimalla kulutusideologiaa. Poliitikkojen ja talouselämän viisaiden huoli kansalaisten ostovoimasta on sekin nurinniskainen. Elämisen voimasta ei olla kiinnostuneita, ostovoima on syrjäyttänyt sen. Televisio, sen ohjelmien ja mainosten formaatit ovat saaneet katsojat myymään aivonsa. Kirjoittajan mielestä olemekin päätyneet tilanteeseen, jossa olemme enemmän vieraantuneita kuin koskaan uskalsimme toivoa olevamme
vapaita. Globaali prostituutio, lapsikauppa, elinkauppa ja arjen läpikäyvä
pornoistuminen ovat vain joitakin Kempfin suuttumuksen kohteita. Häntä huolestuttaa kaiken kaupattavuuden mukanaan tuoman välinpitämättömyyden ja hyväksymisen asenne. Sellaiset asiat kuin vaikkapa ihmisoikeudet tuntuvat tässä kulttuurissa olevan
pienen hyppysellisen asemassa.

Kempf haluaa erottaa liberalismin ja kapitalismin toisistaan. Liberalismin pohjana oli syntymään liittyvä asema yhteiskunnassa. Se kehittyi kaupungeissa valtaapitävien organisaatioiksi, jotka asettivat yksiloille oikeudet. Pikkuhiljaa ilmaisunvapaudet ja edustuksellinen demokratia muotoutuivat osaksi liberalismia. Kapitalismi Kempfille on puolestaan tila, joka ylivoimaisuudessaan nujertaa muut kulttuurit altaan ja sen toiminnan
seuraukset ovat äärimmäisiä. Yksilot eivät voi muuta kuin olla motivoituneita voitontavoittelusta ja he suostuvat jättämään säännot markkinamekanismin itsensä hoidettaviksi. Tämä johtaa logiikkaan, jossa markkinamekanismien uskotaan voivan hallita yhdessä muiden yhteiskunnallisten
toimijoiden kanssa.

"Kuitenkin kapitalismissa markkinoiden taloudellisen järjestelmän hallinnalla on vastustamattomat vaikutusmahdollisuudet koko yhteiskuntaan. Yhteiskunta antaa jopa ymmärtää, että sitä johdetaan markkinoiden avulla. Sen sijaan, että talous olisi upotettu yhteiskunnallisiin suhteisiin, ovatkin juuri yhteiskunnalliset suhteet upotettuina talousjärjestelmään. Se miten tästä kapitalismista päästään ulos, lähtee sen tunnustamisesta, että ihmisillä on muitakin tavoitteita kuin toimia vain oman edun mukaan. Talous, eli tavaroiden tuotanto ja niiden vaihto, on lisäksi otettava pois
sen yksinoikeus- asemastaan yhteiskunnassa. Ihmisten hyvinvointi on asetettava keskiöön. Tekemistä tämän saavuttamiseksi riittää, sillä markkinoiden läsnäolo ainoana tapana toteuttaa yhteiskuntasuhteita
on valloittanut poliittisen omantunnonkin. Katsokaa vaikka sosialisteja - he ovat omaksuneet ´kysynnän´ ja ´tarjonnan´ kielen yhteiskuntapolitiikkaan ja vaikkapa julkisiin palveluihin. Markkinoiden ylivertaisen logiikan yleinen vieraantuneisuus on jo evakuoitu kaikkein yksinkertaisimpiinkin
yhteiskuntasuhteisiin."

Kapitalismikriittisen kirjansa lopussa Hervé Kempf tarttuu mieliteemaansa. Energiaan, ydinenergiaan ja vihreään kasvuun. Hetkellä, jolloin ydinvoimalobby on onnistunut kääntämään katseet Tsernobylistä
ja ratkaisemattomista jäteongelmista uusien voimaloiden rakentamiseen kaikkialla maailmassa `puhtaan energian´ nimissä. Kempf korostaa, ettei kapitalismin energiapolitiikka ole missään mielessä kestävällä pohjalla,
sillä se perustuu loputtomaan kasvuun. Se johtaa samanaikaiseen ydinvoimarakentamiseen tuulivoiman kanssa ja biopolttoaineiden käyttoonottoon. Sähkonkulutuksen vähentämispolitiikkaa ei ole ja uusiutuvien energiamuotojen kehitys ei tarjoa Kempfin mukaan muuta kuin ekologisen alibin muuttumattomalle, voittoa havittelevalle politiikalle. Euroopan kahden prosentin sähkonkulutuksen vuosikasvu merkitsee kymmenien uusien hiilivoimaloiden rakentamista lähivuosina. Kiinan ja Intian energianälkä on oma lukunsa myos hiilivoiman
kasvun suhteen.

Ranskan ydinvoimapuisto tuottaa lähes 80 prosenttia
sähkosta, mutta koko energiankulutuksesta ydinsähkon osus on vain 17 prosenttia. Globaali kriisi hidastaa ydinvoimaloiden toteuttamista, hiilidioksidipäästojen rajoitussopimukset eivät riitä
ilmastonmuutoksen vauhtiin eivätkä uudet teknologiat ehdi suuressa mittakaavassa muuttamaan tilannetta ainakaan ennen vuotta 2040. Le Monde -lehden toimittaja kertoo myos valtavista ympäristoongelmista,
joita esimerkiksi Kanadassa on jo nyt, kun kalliin oljyn aikana hiekkaoljystä tuli kilpailukykyinen. Kempf katsoo nykyisen energiapolitiikan pohjautuval kolmeen pilariin, jota eivät kuitenkaan kestä.

"Ensinnäkin teknologia ratkaisee ongelmat siten, ettei länsimainen elämäntapa pohjimmiltaan muutu eikä talouskasvu vaarannu. Lähes kaikki taloustieteilijät Atlantin molemmin puolin ovat vakuuttuneita siitä, että ekologiasta on tullut loistava voittojen lähde. Toiseksi; energiankulutus jatkaa kasvuaan, myos kehittyneissä maissa.

Euroopassa ja Japanissa vuosisadan puoleenvälin mennessä kaksinkertaisesti ja Yhdysvalloissa vielä enemmän.
Kolmanneksi; ilmastonmuutos on ongelma. Se myonnetään, mutta samalla unohdetaan ekologisen kriisin globaali luonne. Miksi? Koska järjestelmällä ei ole ratkaisua biodiversiteetin kriisiin eika merien tilan heikkenemisen kaltaisiin ongelmiin. Ilmastokysymys on käännetty kokonaan energiakysymykseksi ja ratkaisu nähdään uudessa teknologiassa. Tämä ideoiden triptyykki ei ole ratkaisu ekologiseen kriisiin - se
saattaa vain pahentaa sitä."

Talouselämän ja politiikan käytäviltä Kempfin kritiikkiin on vastattu, että tämä haluaa takaisin kynttilänvaloon. Siihen puolestaan ranskalainen on vastannut, että ensimmäiseksi pitää muuttaa hyvinvoinnin kehitystä kuvaavat mittarit. Vuotuinen kansantuoteluku ei anna vastausta kysymykseen, mikä on tulevaisuuden hinta. Hänelle ei riitä
ydinvoimalobbyn vastaus, että ajan kuluessa loydetään vastaus ydinjäteongelmiin. Minkä ajan, kysyy Kempf ja kirjoittaa, että juuri pitkästä aikavälistä on tullut taloudellinen ongelma. Sivilisaatiomme teknologia
on luonut jälipolville sellaisen kuorman, ettei sitä haluta eikä voida taloudellisin mittarein edes arvuutella. Näin ollen Kempf päätyy ajatusmalliin, jossa valinnat on tehtävä eettisin perusteluin.

"Jos ihmisuku ei kykene elämään sadan vuoden päästä, ei mitään kannata silloin kieltää nyt. Ja jos ollaan sitä mieltä, että tulevilla sukupolvilla ei ole suurtakaan merkitystä, on ilmastonmuutoksella hyvin vähän virkaa. Jos olemme päinvastaista mieltä, on silloin ryhdyttävä ennaltaehkäisevän politiikan tielle. Materiaalisen kasvun jatkuminen kestävän kehityksen periaatteella ei ole mahdollista, sillä käytettävissä on vähemmän ekologisia resursseja kuin 1800-luvulla. Biosfäärillä ei ole enää kykyä suodattaa kaikkkea ihmisen muuttamaa. Kulutusta on rajoitettava. Maailman tila- raportin mukaan kasvihuonepäästöjen vähentämisessä vuoteen 2030 mennessä energiatehokkuuden osuus on 65 prosenttia, ydinvoiman 10 % ja uusiutuvien energiamuotojen päästövaikutus vain 12 %. Onko sitten mahdollista kulkea kohti kohtuutta ilman väkivaltaisia iskuja?
Voimmeko välttää sen, että kapitalistiset hallitukset eivät ryhdy autoritaarisiin toimiin ´elvyttäessään´ ekologisesti haitallista
ja hyödytöntä? En tiedä."