Uudet levyt

Alttoviulu à la Carpenter

: Uudet levyt

Kare Eskola | 3.9.2009

Edward Elgar (sov. Lionel Tertis): Sellokonsertto e-molli. Alfred Schnittke: alttoviulukonsertto. - David Aaron Carpenter, alttoviulu, ja Philharmonia-ork./Christoph Eschenbach.
(Ondine, ODE-1153-2)

Ondinen uusi solistikaappaus, alttoviulisti David Aaron Carpenter, sopii yhtiön kansikuvapojaksi sekä ulkonäöltään että musiikillisilta ansioiltaan. Esikoislevyllään Carpenter soittaa kaksi hyvin erilaista konserttoa, Edward Elgarin sellokonserton ja Alfred Schnittken alttoviulukonserton.

Maailman rakastetuin sellokonsertto alttoviulusovituksena ei ole niin räikeä pyhäinhäväistys kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Ensinnäkin sellon ja alton kielet ovat samat ja virityksessä tasan oktaavin ero, sovituksessa ei siis välttämättä tarvitse transponoida tai muuten temppuilla. Ja toiseksi modernin alttoviulunsoiton isähahmo Lionel Tertis teki sovituksen Elgarin suostumuksella ja kantaesitti sen säveltäjän kanssa.

Tulos ei kuitenkaan täysin tee oikeutta Elgarin mestariteokselle. Sello soi alhaalta möreästi ja ylhäältä nasaalisti, ja tätä kvaliteettia Elgar käytti konsertossa hyväksi. Selloteemat hän sijoitti yllättävän alas, ja mahtavimmat tehot hän loihti korkealle kiipeävillä asteikoilla. Carpenterin alttoviulu soi sekä soittotekniikan että soittimen itsensä ansiosta yhtenäisesti, mikä vähentää ilmaisuskaalaa. Carpenter kuitenkin voittaa kaupassa mahdollisuuden pitkälinjaiseen soittoon. Ja sen uskallan sanoa, että vaikka alttoviulua moititaan kömpelöksi, kyllä se aina sellon voittaa. Carpenter soittaa leikiten ja kirkkaasti virtuoosikohdat, joissa kuulija saa pelätä parhaidenkin sellistien puolesta.

Tulkinnallisesti Carpenter on kypsä, elegantti ja voimakas. Elgarin konserton romantiikkanostalgiasta hän nautiskelee ilman makeilua mutta silti solistin roolissa juonta kuljettaen.

Schnittken massiivisessa konsertossa Carpenterin taiteilijuudesta paljastuu terävämpiä puolia, mutta soinnin kvaliteetti pysyy ennallaan. Carpenter soittaa musiikkia eikä nykymusiikkia - siis ymmärtää, että Schnittken kiemuraisimmissakin kohdissa on kyse romanttisen perinteen jatkosta ja kommentoinnista.

Jo tämän levyn perusteella voin sanoa, että David Aaron Carpenter päihittää vanhat gurut Bashmetin ja Kashkashianin tulkinnan vilpittömyydellä ja soinnin yhtenäisyydellä. Komean debyytin kauneuspilkkuna on Christoph Eschenbachin johtama Philharmonia-orkesteri, joka ei lunasta odotuksia. Elgarin konsertossa vaskivallit vellovat tehottomasti myöhässä, ja hiljaisten kohtien suloisuudesta puuttuu traaginen pohjavire.