Kulttuurikommentti

Musiikkifestivaalien elinkaari - ja sen katkaiseminen

: Kulttuurikommentti

Kare Eskola | 9.6.2008

Kesän musiikkijuhlat noudattavat samaa elinkaarta kuin muutkin sivilisaatiot: nousu, kukoistus ja rappio. Parhaan festivaaliannoksen saa, kun vierailee kaikkia elinkaaren vaiheita edustavilla juhlilla, joten tässä vinkkejä.

Nousun tunnusmerkkejä ovat hullut ideat, intomielinen talkootyö, koulun juhlasali sekä saunan pukuhuoneessa harjoitellut kaveriporukka esiintymässä. Yleisimmin kesäfestivaalin nousu kumpuaa siitä, että kotimainen laatumuusikko pitkästyy joko kesämökillään tai muilla kesäfestivaaleilla, ja kutsuu kaverit soittamaan kivaa musiikkia.

Kukoistuksen tunnusmerkkejä ovat hyvät ideat, apurahoilla nostatettu talkoohenki, navetan vintti ja kaunis kirkko sekä kaveriporukan hengen rikkominen nousevilla tähdillä. Kukoistukseen asti yltää kymmenesosa festivaali-iduista, loput kuolevat alkuunsa apurahoittajien ja kunnanviskaalien helpotukseksi.

Musiikkifestivaalin rappion tunnusmerkkejä ovat uusien ideoiden puute, intohimoton palkkatyö, valkoinen hieno kulttuuritalo sekä maailmantähdillä tilkitty hajanainen esiintyjäporukka. Rappiosta voi olla varma, jos festivaali hankkii vetonaulan genrensä ulkopuolelta, vaikkapa trendikkään viihdelauluyhtyeen.

Elinkaaren vaihe on piinallisen selvä festivaalin tekijöille. Viehättävän dekadentti rappiovaihe nähdään epätoivottavana, ja sitä viivytetään monin konstein.

Avantin Suvisoitto vaihtaa taiteellista johtajaa joka vuosi. Niinpä johtajat eivät kulu käytössä, kuten muilla festivaaleilla, vaan jaksavat suoltaa eriskummallisia ideoita, joihin media tarttuu kuin kärpäspaperiin. Suvisoiton tämän vuoden ohjelmistodiktaattori Kirmo Lintinen valitsi soitettavaksi ainoastaan vuonna 1924 sävellettyä musiikkia, mutta johtajakierrätyksen ansiosta välttynemme vuodelta 1925.

Rappiota voi viivyttää myös kotimaisilla kantaesityksillä. Kalmanhaju vähenee, kun säveltäjä ei ole kuollut sata vuotta sitten, vaan pystyy pokkaamaan mahdolliset aplodit. Tällä viikolla metodia käytetään Riihimäellä, Espoossa, Nivalassa sekä Järvenpäässä.

Festivaali voi myös vampyyrinä imeä menettämäänsä nuoruutta kilpailuttamalla nuoria taiteilijoita. Kangasniemellä piinataan liedpianisteja, Lohjalla tenoreita ja Lieksassa pasunisteja. Kilpailuyleisö seuraa herkeämättömällä innolla, kellä valuu hiki ja kenen kädet tärisevät. Moisen jälkeen tavalliset konsertit tuntuvat peräti rennoilta.

Kukoistavat musiikkifestivaalit tunnistaa mediahuomiosta. Jätänkin ne nyt mainitsematta, ettei minua syytetä niiden sysäämisestä kohti rappiota. Nousevat musiikkifestivaalit puolestaan tunnistaa mediahuomion puutteesta - ne jätän mainitsematta tietämättömyyttäni. Ne on itse löydettävä, ja siihen toivotan onnea.