Kulttuurikommentti

Hieno kolmiulotteisuus ei paranna huonoa elokuvaa

: Kulttuurikommentti

Kare Eskola | 5.6.2008

Tänään Hämeenlinnassa näytettiin ensimmäisenä Suomessa kolmiulotteisella digitaalitekniikalla toteutettu elokuva. Fantasiaeepos Beowulfissa näyttelijöinä ovat ihmisen näköiset digianimaatiohahmot. Pressinäytöksessä tungeksivat toimittajat saivat nenilleen punaviherlasit ja alkoivat miettiä, onko 3D-tekniikka elokuvan tulevaisuus.

Kolmiulotteisia elokuvia tehtiin jo sata vuotta sitten. Hassuilla punaviherlaseilla tiirattavat leffat ovat hyppineet muotiin ja muodista kuin jojo, mutta maahantuojan mukaan tällä kertaa on kyse läpimurrosta. Digitaalisesti kuvattujen ja tuotettujen tilaelämysten ei pitäisi enää väsyttää silmiä tai aivoja.

Täytyy myöntää, että jo alun studiotunnukset tekivät 3D:nä vaikutuksen. Warnerin kilpi tuli nenän eteen pyörimään ja leffan nimi mönki paikoilleen kekseliäistä suunnista. Kun Beowulfin hirviö ensimmäisen kerran syöksyi oven läpi linnasaliin riehumaan, väistin sen täpärästi.

Vähitellen kävi silti selväksi, että realistisena digianimaationa toteutettu toimintafantasia Beowulf ei ole edustava alku 3D:n Suomen-valloitukselle. Kriitikot teurastivat jo elokuvan kaksiulotteisen version, eikä kolmiulotteisuus auta asiaa. Huono leffa on huono leffa vaikka minkä lasien läpi, ja digianimoidut ihmishahmot näyttävät nukeilta myös kolmiulotteisina. Oikeilla näyttelijöillä kuvattu leffa olisi ollut parempi alku, digianimaatiossa 3D-kikkailuun puutui nopeasti. Onneksi ne hassut punaviherlasit eivät aiheuttaneet päänsärkyä.

3D-tekniikan suurin puolestapuhuja on ollut Titanic-ohjaaja James Cameron. Asemansa puolesta hän vakuuttaa, että 3D-tekniikka hämää aivot entistä paremmin luulemaan elokuvaa todeksi. Mutta oikeasti 3D ei tietenkään ole tärkein työkalu luomaan katsojan eläytymistä.

Tekniikka toki perustuu siihen, miten silmä oikeasti toimii. Kuvaus kahdella lähekkäisellä kameralla vastaa kahdella silmällä katsomista. Mutta todellisuudessa silmä voi sopeutua eri etäisyyksiin, 3D-elokuvassa sopeutuminen joudutaan tekemään valmiiksi, jolloin yleisön silmät pitää entistä tarkemmin ohjata oikeisiin kohtiin. Digianimaatiossa se on helppoa mutta oikeassa elokuvassa vaikeaa. Cameron vertaa 3D-efektiä volyymiin - sitä voi säätää pienemmälle, jolloin nopea leikkaus perspektiivistä toiseen onnistuu helposti, tai suuremmalle, jolloin tilan intensiteetti kasvaa. Harmi kyllä 3D:tä tarvittaisiin eniten juuri nopeasti leikattavassa toiminnassa.

3D:n esitystekniikan maahantuoja Marko Röhr vaikutti tietysti innostuneelta tekniikan mahdollisuuksista, ja suunnitteli jo ensimmäistä kotimaista 3D-tuotantoa. Tarkoituksena on kuvata menestynyt luontoleffa Vedenalainen Islanti uudestaan kolmiulotteisena. Röhr myös lupasi Suomen levitykseen kaikkien lajityyppien 3D-elokuvia, ehkä jopa viisitoista vuodessa, sitä mukaa kun suuret studiot niitä tuottavat. Pressinäytöksessä tuumittiin kyynisesti, että romanttisiin kutuelokuviin 3D tuskin sopii - niiden hassujen punaviherlasien takia. Vaikeampia tuotanto-ongelmia tulee siitä, että toistaiseksi 3D ei sovi televisiolevitykseen.

Mutta kun katsoin 3D:nä Beowulfin digitaalisesti paranneltua kurvikaunotarta, jolla oli Angelina Jolien kasvot ja ainoana asusteena sula kulta, ymmärsin jotain olennaista 3D-kuvan kaupallisesta potentiaalista, ja ehkä myös sen käytöstä tulevaisuudessa.

Beowulf-elokuvan 3D-yleisönäytökset Hämeenlinnan Bio Rexissä alkavat ensi viikon perjantaina.