Kultakuumeen kolumni

Quo vadis, mihin suuntaan?

: Kultakuumeen kolumni

Helena Kallio 19.1.2010

You don?t know the power of the dark side.
Toisinaan tuntuu, että sitä tulee joka tuutista. Väkivaltaa.
Raakaa, silmitöntä, epätoivoista, käsistä riistäytynyttä, sukupuolittunutta, seksuaalista, uskonnollista, rakenteellista, vaiettua, tukahdutettua, traumatisoivaa, taloudellista, totalitääristä väkivaltaa.

Kunniaväkivaltaa. Maskulinistista väkivaltaa. Poika- ja mieskulttuurin väkivaltaa. Tyttökulttuurin väkivaltaa. Väkivaltaisia äitejä ja isiä. Dekkariväkivaltaa. Peliväkivaltaa. Väkivaltapornoa. Simuloitua, visualisoitua, kaunokirjallisesti kuvattua, satiirista, sanallista väkivaltaa. Vihapuhetta, vihaverkostoja, solvauksia, nimittelyä. Julman kekseliästä, sadistista, rasistista, homofoobista, muukalaisvihamielistä, sovinistista, uusnatsistista, tunnotonta väkivaltaa ja nöyryytystä. Väkivaltajournalismia. Historiallisia väkivallantekoja. Väkivaltadokumentteja. Nuorisoväkivaltaa. Itsetuhoista väkivaltaa. Väkivaltakierteitä. Alkoholiväkivaltaa. Huumausaineväkivaltaa. Lähisuhdeterrorismia. Kouluväkivaltaa. Aseita. Poliittista väkivaltaa. Sudentappoja. Joukkomurhia. Kansanmurhia. Valtiollista, laillistettua väkivaltaa. Sotaa. Sotaa. Sotaa.

Yksi luonnollistaa sen lajiominaisuudeksi ja penää rahaa sellaisen mitäänsanomattoman sosiaalidarwinistisen hölynpölyn tuottamiseen, missä sepostetaan tieteen nimissä urosten ja naaraiden suvunjatkamista palvelevaa väkivaltaisuutta ja hormonaalista vastuuttomuutta.
Toinen nimeää sen sairaiden yksilöiden poikkeaviksi teoiksi, psyykkisiksi häiriötiloiksi, joihin tarvitaan välittäjäainemittauksia, yksilöterapiaa, lääkitystä ja hoitopaikkoja. Kolmas uskaltaa jo kiinnittää huomion läpikapitalistiseen yhteiskuntajärjestykseen, elitistiseen valtaan, rahanpalvontaan ja elintasokuilun kasvattamiseen, syrjäyttämiseen, hyväksikäyttöön, ihmisen ja työntekijän kauppaamiseen, köyhyyteen sekä lasten ja nuorten heitteillejättöön työelämän vaatimusten kurimuksessa.

Taloudellisen ja sosiaalisen kuilun kasvattamisesta historia opettaa sitä kuuntelevalle alta aikayksikön, että siitä seuraa syrjäytymistä, onnettomuutta ja väkivaltaa. Sitten on vielä tämä suomalaisen sotahistorian tukahdutettu traumaattisuus, patoutuneen puhumattomuuskulttuurin ja häpeän perinne, runsas alkoholinkäyttö ja huonosti hoidettu kansantautimme masennus. Ihmistä kantavien rakenteiden, kuten työ- ja perhe-elämän ja sosiaaliturvan purkamisesta, osattomuudesta ja yksinäisyydestä seuraa näköalattomuutta, näköalattomuudesta seuraa epätoivoisia tekoja.

Ja vielä minä sanon, että voiman ja menestyksen palvonta ja omahyväinen resurssien haalinta eivät ole väkivallatonta toimintaa rakentavia ihmisen ja yhteiskunnan ihanteita!

Ei ole hyväksi myöskään sellainen poikien maskulinistinen kasvatus, jossa väheksytään myötäelämisen kyvyn, hoivaamisen ja muiden feminiinisiksi määritettyjen sosiaaliseettisten taitojen tai erottelevan ajattelun ja vastuuntunnon opettamista. Toiminnallisuus ja maskuliininen voima eivät ole mitään sinällään pahaa, mutta kasvatuskulttuurissamme tulisi kiinnittää enemmän huomiota niiden rakentavaan suuntaamiseen.

Vallitseviin kulttuurisiin väkivaltaa tuottaviin typeryyksiimme kuuluu perusteeton usko siihen, että ihminen ihan noin vaan ittelläns kehittyy rakentavaan suuntaan kunhan sille annetaan mahdollisimman paljon pelivaraa, kulutus- ja kaupankäyntimahdollisuuksia ja visioita itsensä toteuttamiseen vapaan nousun ja pudotuksen tilassa.

Mistä tätä väkivaltaa tulee, me ihmetellään.

Ehkei meitä silti ympäröikään haaskamedian ja viihteen jatkuvasti suoltama läpeensä väkivaltainen todellisuus. On myös hyvää ja rakentavaa toimintaa, jota varten me kaikki tarvitsemme sopivia eväitä, esikuvia ja majakoita.

Entä jos onkin syytä jatkuvan väkivallan dokumentoinnin ja kaunokirjallisen kuvailun sijaan ryhtyä sankoin joukoin ihmettelemään ja harjoittelemaan, millä tavalla on mahdollista oppia pois väkivallasta, ahneudesta ja omahyväisyydestä? Siinä se on kuulkaa kova reeni, itte kullekin.

Hesarissa haastateltu Lyömättömästä Linjasta väkivaltaisuuteensa apua saanut mies kiteytti moisen reenin haastavan alkupisteen: "On ollut helppo syyttää omasta käytöksestä toista. On ollut kova pala myöntää, etten ole uhri vaan tekijä."

Ihminen lie yhtäällä uhri, toisaalla tekijä. Kun oppisi erottamaan, milloin kutakin!

Viattomia kulttuurimme väkivaltaisuuteen ovat vain ne meistä, jotka eivät kerta kaikkiaan kynnelle kykene. Ihmisen velvollisuus on nähdä oma vastuunsa tässä kaikessa ja toimia resurssiensa puitteissa sen mukaan.

Helena Kallio