Kultakuumeen kolumni

Sahara

: Kultakuumeen kolumni

Ilpo Mansnerus 22.12.2009

Tässä sitä ollaan, mutta kuka osaisi sanoa missä ja miksi; paikantamiseen tarvittaisiin jalansija tämän olemassaolon ulkopuolelta.

Yksin emme ole, meitä on joukoittain, tässä ja nyt mutta myös menneisyydessä, pitkänä jonona esi-isiä, jotka ovat jättäneet perinnöksi kokemuksensa ja saavutuksensa. Mutta tuntematonta ei voi ammentaa tyhjiin, tietämättömyys on osa perintöä; jopa oman olemuksen toiminta on edelleen arvoitus, äärettömästä avaruudesta puhumattakaan - tai ajasta, joka jatkuu ikuisesti eteen ja taakse. Mutta minkäs teet, tässä on selvittävä. Elämä näyttäytyy tehtävänä, jossa pitäisi sovittaa yhteen sisäinen ja ulkoinen, yksilöllinen ja yhteisöllinen. Se ei tarkoita että elämä olisi peliä.

Jos elämä muuttuu peliksi, elävyys katoaa ja jähmeä tärkeily valtaa tajunnan. Yksinkertainen ja luonnollinen yhteisyys työnnetään syrjään, kun pelin sääntöihin takertunut ihmiskunta jämähtää asemasotaan ja oikeudenmukaisuuden uhraten kamppailee keskenään. Taitavimmat pelurit toimivat järjettömimmin kerätessään elämän resursseja tuhansien vuosien tarpeisiin. Koska lisäaikaa ei ole kaupan, varastoista ei ole hyötyä. Päinvastoin, omistamisesta tulee taakka, sillä näennäisen vapauden kääntöpuoli on loputon huoli. Materian kasaaminen on siis epärealistista, mutta myös eettisesti kyseenalaista: rikkaat paisuvat toisten työstä, jotkut etuoikeutettujen esi-isien, toiset nykyisten orjien kustannuksella. Mutta myös orjat sopeutuvat peliin ja haaveilevat revanssista.

"Tuntemattomassa sotilaassa" Rokka komennettiin koristelemaan korsujen välisiä polkuja pyöreillä kivillä. Sitä on viihde, asemasotaan sopeutumista, sen normalisointia ja kultivointia pitemmälle katsomatta - vaaran vaaniessa nurkan takana. Tilanne näyttää uhkaavalta, mutta toivoakin on näkyvissä. Jos pystymme laajentamaan näkökulmaa, huomaamme ettei korsuissa kannata leikkiä kotia; on myös mahdollista jättää rintamalinjat ja lopettaa vihollisuudet. Ne perustuvat vääriin arvioihin, elämän merkitysten kadottamiseen. Sitä, millä on todellista arvoa ei toinen voi toiselta ottaa - paitsi riistämällä vapauden, joka merkitsee ottamista mitään saamatta. Valta ei tuota mitään, ainoastaan vallantunteen ja pelon, jotka molemmat näivettävät elämää.

Vallananastaja on ansassa epätodellisessa maailmassaan, mutta niin ovat myös osattomat, jotka aineellisista eduista taistellen haalivat pikku ropoja. Niillä kustannetaan lisää kiviä korsupolkujen varteen, mutta ei ansaita lomalitteraa, siis siirtymistä vapaampiin, inhimillisempiin oloihin. Elämä, runsas kukoistava elämä on tarkoitettu kaikkien nautittavaksi, mutta se väistyy pelin tieltä kun sotaleikeistä tulee ainoa todellisuus.

Mistä oikein on kysymys? Politiikkaa, byrokratiaa, liike-elämää - virtuaalimaailmoja, jotka asettuvat todellisuuden yläpuolelle, latistaen sekä johtajien että alaisten elämän ilottomaksi puurtamiseksi. Hengenelämän mitätöinnin autioittamaa maata yritetään herättää keinokastelulla, mutta vesi valuu kuolleen hiekan läpi, koska taimet puuttuvat. Suomen valtion budjetti paljastaa asenteet: kulttuuri saattaisi tuottaa taimia ja uutta kasvua, mutta siihen panostetaan vähemmän kuin prosentin verran, resurssit uppoavat autiomaan kasteluun, hedelmättömän elämän ylläpitämiseen. Ensin taideaineet karsittiin kouluista, nyt ne lakkauttavat kirjastoja ja siten syövät siemenviljankin nuorisolta. Olisiko lopulta aika kysyä: mikä ihminen on? Voisiko kysymykseen vastata teoilla?

Saharan hiekan alla on valtavat vesivarat muistona kukoistavista metsistä. Saattaa olla että niin isoa kuokkaa ei olekaan, jolla kadonnut elämä voitaisiin nostaa esiin. Mutta kuka tietää, ehkei Saharan tarvitse olla pelkkä metafora. Pienikin muutos, joka ylittää näennäisen voi saada aikaan suuria. Elämä on sitkeä, se jaksaa odottaa.

Ilpo Mansnerus