Kultakuumeen kolumni

Kenen häpeä?

: Kultakuumeen kolumni

Helena Kallio 29.12.2009

Minua raivostutti ja hävetti kerta kaikkiaan, kun joulukuun alussa luin lehdestä, ettei yksikään paikalle kutsutuista kansanedustajista suvainnut edes näyttäytyä Hakaniemen vähäosaisten itsenäisyyspäivän juhlissa.

Vielä enemmän otti napphon, kun eräs kansanedustajista väänsi linnan juhlien tv-haastattelussa notkuvien pöytien äärellä naamaansa huolestuneeseen ilmeeseen päivitellen, kuinka kovat ajat on menossa. Mitä pirua me teemme tälläisillä yhteisten asioiden hoitajilla, joiden omahyväisyys estää heitä jakamasta hyvästä osastaan tai edes jalkautumasta kansallisena juhlapäivänä katsomaan, miten marraskuisten katujen kyntäjillä menee sillä välin kun parketeilla pyöritään viimeisen huudon tyyrissä vetimissä?

Muistan, että minusta oli lapsena jotenkin kiusallista, kun isälläni oli kaupungilla liikkuessamme tapana muitta mutkitta ryhtyä juttusille jonkun häntä lähestyneen, elämänlyömän katujen harhailijan, harittavasilmäisen laitapuolen kulkijan tai alkoholin hapertaman hepun kanssa.
Kai minä pelkäsinkin noita sotkuisen hajuisia, huojuvia tuntemattomia, vaikka puristinkin isän kättä - voi mitä se nyt tonkin kanssa taas jää puhumaan?

Muistaakseni nämä heput olivat yleensä vain juttuseuran tai paremminkin kuuntelijan tarpeessa. Ehkä joku heistä myös pyysi ja saikin isältä lantin, jos sellainen sattui taskussa olemaan. Yksi keskustelusta kiitollinen mies kumminkin taputteli isää olkapäälle ja kaivoi taskustaan kasan kolikoita, jotka halusi ehdottomasti antaa niin mukavan kaverin tyttärelle.

Kerran isä laski jonkun ovikelloa soittaneen, humalaisen kaupustelijan meille kotiin, koska tämän piti saada soittaa ja silloinhan ei vielä kännyköitä kannettu. Mies rikkoi puhelinpöydän rojahtamalla sille istumaan. Isää se näytti lähinnä huvittavan. Ei puhettakaan korvauksesta eikä mitään ulos hätistelyä, vaikka minusta mies toimitti asiansa tuskallisen hitaasti.

Kiusaantumiseni heitti häpeän puolelle, kun isä kerran koko perheen junamatkalla juuttui vaunujen väliseen tilaan muutaman hepun kovaääniseen seurueeseen naukkailemaan kiertävästä pullosta tarjottuja ryyppyjä.

Voi täytyykö mun vielä tämäkin sietää?

Olin sitä mieltä, että äidin olisi haettava isä pois sieltä häpäisemästä itteensä ja meitä.

Äitipä ei ollut moksiskaan:
- Anna isän olla, aikuinen mies, tulee se sieltä kohta takasin, minä sitä rupia vahtimaan.

Ja tulihan isä, eikä sille siellä taaskaan mitään pahaa ollut tapahtunut, vaikka voisihan sitä arvaamattomien humalaisten kanssa käydä hullustikin.
Isä suhtautui näihin kohtalon eteensä heittämiin, enemmän tai vähemmän rasittaviin heppuihin merkillisen ystävällisesti. Vain kerran minä muistan hänen kironneen kadulla tuntemattoman miehen unkariksi matkoihinsa tämän luultua isää valuutanvaihdossa höynäytettäväksi saksalaiseksi.

En ole kysynyt isältäni, kuinka tietoista tämä hänen hyväntahtoinen, lapsena kiusallisena pitämäni katuystävällisyys on ja missä tarkoituksessa hän sitä harjoittaa. Ei hänellä myöskään ollut tapana pitää minulle kasvatussaarnoja tai opettaa, miten heikkona kadulla harhaileviin heppuihin tulisi suhtautua.

Minulle nuo kiusalliset hetket joka tapauksessa kääntyivät arvokkaiksi kertaheitolla istuessani vuosia myöhemmin eräänä koleana syyspäivänä kahvilan lämmössä Uppsalan keskustassa.

Sisään astui kadulta likaiseen, pitkään takkiin pukeutunut, väsykasvoinen mies, joka ei suinkaan ollut humalassa, mutta levitti toki väistämättä ympärilleen sellaisia hajuja, joita kuka tahansa meistä keräisi joutuessaan viihtymään liian pitkään katuvierillä ilman kimaltavia kylpysuoloja.
Seurasin viereisestä pöydästä kuinka hän lähestyi erään kolmihenkisen ruotsalaisperheen päätä ja esitti pyyntönsä mitä kohteliaimmin.
Olisikohan herralla mahdollisesti antaa hänelle muutamaa kruunua?
Pienen tyttärensä ja vaimonsa seurassa istuva perheenisä katsoi miestä kuin halpaa makkaraa ja kysyi sanansa nenänvarttaan pitkin pudotellen, eikö tämä havainnut, että hän istui tässä kaikessa rauhassa perheensä kanssa kahvilla eikä tosiaankaan kaivannut moista seuraa. Sitten hän hääti miehen matkoihinsa suomatta tälle lanttiakaan leivosrahoistaan.
Kaivaessani kiiruusti laukustani vähäistä seteliäni olisin halunnut huutaa sen viereisen pöydän miehen alas omahyväiseltä tuoliltaan.

Taivaan kiitos toi ei ole minun isäni! Häpeisin silmät päästäni!

Helena Kallio