Kultakuumeen kolumni

Minä rakastan

: Kultakuumeen kolumni

Otso Kantokorpi 8.12.2009

Olen puolessa välissä romaania, joka kertoo maailmasta viisivuotiaan tytön silmin. Sitä kautta olen yrittänyt myös mietiskellä sitä, miten itse maailman viisivuotiaana näin ja miten sitä olisin kuvaillut.

Olen jo monena päivänä kuunnellut virolaista kokeellista rock-musiikkia, jossa on käytetty neuvostoaikana itse tehtyjä syntetisaattoreita.

Olen opetellut käyttämään thaimaalaisia ruoka-aineita, muun muassa sitruunaruohoa. Samalla olen päättänyt bongata kaikki kotikaupunkini thaimaalaiset ravintolat. Parempaa ruokaa kuin thaimaalainen voimakkaasti maustettu äyriäiskeitto en tällä hetkellä juuri keksi.

Tekemiäni asioita kutsutaan harrastamiseksi. Erotuksena palkkatyöstä harrastuksia tehdään niiden tuottaman kiinnostuksen ja nautinnon takia. Muuta palkkiota ei yleensä odoteta.

Juuri tuo palkkio koetaan usein ratkaisevaksi erottavaksi tekijäksi. Harrastaja - eli vähätellen 'harrastelija' - on ammattilaiseen verrattuna ns. 'amatööri'. Ja tämä sanahan tulee latinan verbistä amare ('rakastaa'). Jostain syystä tällainen rakastaminen koetaan usein kielteiseksi. Huonosti tehdystä asiasta sanotaan usein, että se on 'amatöörimäinen'. Tai tekijä itse saattaa vähätellä tekemisiään: "Mä oon vain tällainen amatööri."

Minäkin olen monessa asiassa amatööri. Olen viime aikoina myös miettinyt asiaan liittyviä erotteluja. Joitain asioita en voi harrastaa lainkaan, vaikka se olisikin ehkä kiinnostavaa. En esimerkiksi voi ryhtyä harrastamaan ortopediaa. Siis käytännössä - ortopedista kirjallisuuttahan voin toki lukea mielin määrin. Siinäkin lajissa kuka tahansa voi itse asiassa tulla melkoiseksi tietäjäksi.

Aika moni ihminen harrastaa todellisuudessa erilaisia lääketieteellisiä asioita. Verkossakin on vaikka kuinka paljon lääketieteeseen liittyviä sivustoja ja keskustelupalstoja, jotka on tarkoitettu tavallisille ihmisille. Ne tuntuvat myös olevan varsin suosittuja. En silti ole koskaan kuullut kenenkään sanovan "harrastavansa lääketiedettä".

Minä käyn vesijuoksemassa melkein joka päivä. Olen yrittänyt tietoisesti kehittää tekniikkaani ja olen jopa hankkinut aiheesta tietoa netistä. Olen siis kiinnostunut vesijuoksusta, vaikka en sitä myönnäkään. Ennen kaikkea olen siitä innostunut. Vesielementti tuntuu hyvältä sekä terveydenhoidon että rentoutumisen kannalta, ja höyrysaunan leppeässä tunnelmassa voi jälkeenpäin syventyä mietiskelemään mitä tahansa. Tässä tapauksessa kiinnostus ja innostus eivät kuitenkaan ole johtaneet siihen, että sen paremmin kokisin kuin sanoisin muille "harrastavani vesijuoksua". Mutta sitähän minä selvästikin teen! Mikä tässä on siis vialla?

Yksi ongelma on se, että harrastukset liittyvät usein jollain ikään kuin loogisella tavalla ihmiselle muodostuneeseen habitukseen. On jotenkin "luontevaa", että yritysjohtaja käy sikariklubilla ja juo siellä konjakkia - molempia asioita on hieno harrastaa. On jotenkin "luontevaa", että naiset vertailevat lankalaatuja toisiinsa ja pitävät aiheesta myös blogeja. Minunkin on vastaavasti luontevaa harrastaa vanhaa virolaista progemusiikkia, mutta vesijuoksussa on jotain erin juurin epäilyttävää. Ensinnäkin se on tyylitöntä - kuvitelkaa nyt kun lihava mies panee omituisen vyönsä vartalonsa kohdalle ja hyppää altaaseen. Toiseksi se on ns. epä-älyllistä. Ei kukaan ystävistäni halua keskustella vesijuoksusta ja kuunnella juuri minun vesijuoksukokemuksiani. Mutta virolainen 1980-luvun proge on ihan toista maata. Kohta saan varmasti järjestää joillekin ystävilleni kuunteluillan!

Erilaiset ihmisryhmät siis selvästi rankkaavat harrastuksia jollain tietyllä tavalla. Jotkut ovat sopivampia kuin toiset. Tässä on jotain perin juurin ärsyttävää. Eikö ihmisellä pitäisi olla oikeus kiinnostua vapaa-ajallaan mistä tahansa? Eikö stereotyyppisten rajojen rikkominen voisi olla juuri yksi syy erilaisiin harrastuksiin? Pitäisikö tässä perustaa harrastamisen vapautusliike?

Tätä aion pohtia juuri nyt, kun lähden tästä uimahallin höyrysaunaan.

Otso Kantokorpi