Kultakuumeen kolumni

Alexis Stenvallin unohdettu proosateos

: Kultakuumeen kolumni

Juha Hurme 17.11.2009

Aleksis Kiven, 175-vuotiaan kansalliskirjailijamme, koottujen teosten neljännen ja viimeisen osan päättää 70 kirjeen valikoima, 21 ruotsin- ja 49 suomenkielistä kirjettä. Tämän verran niitä löytyi kirjailijan kuoleman jälkeen.

Nämä kirjeet kattavat vuodet 1855-1871 eli ylioppilaaksi valmistumisesta aina siihen saakka, jolloin voimat lopullisesti pettivät. Ne ovat teos itsessään, jännittävää ja järkyttävää luettavaa.

Näin taittuu kansalliskirjailijalta suomen kieli parikymppisenä nuorukaisena kirjallisessa muodossa:

"Jos sinä suinkin taidat niin tee valmixi minun mustat housunin ja lähetä neet tännen sillä neet toiset pöxyt ovatten hyvin rikkiset. Mutta vielä minä pyyrän yhtä, nimittäin, laina minullen 5 Ruplaa hopeassa, minä maxan sen sinullen kohta kuin minä olen sanut Stutentin exaamin keskipaikalla Helmikuuta, älä ylönkatso tätä minun pyytöönin, minä olen kovassa tarpeessa..."

Saman ikäkauden nuori mies avaa sydämensä koulutoverilleen ja pitkäaikaiselle ystävälleen August Svanströmille kuvailemalla herkästi, vivahteikkaasti ja rohkeasti unennäköjään tavoittamattomasta rakastetusta:

"Tre gånger har jag drömt om henne. En gång tycktes det mig, att vi båda befunno oss i ett nytt hus, som var mycket krongligt och trångt, och vi voro ansatta der af förföljelser; men snart försvann huset och vi befunno oss sittande på en lång bänk, hvilken stod på en svidjehed i min hemort. Vårmorgonen var kall, marken och skogarne voro betäckta med rimfrost. Hon bar åter på sitt hufvud en snö-hvit sidenduk, hon bjöd mig kaffe och tryckte sig mot mitt bröst, ty hon frös. Hon var mycket blek, hon såg på mig med sorgsna, tårfyllda men lugna blickar och talte om lifvets sorger och kommande dagar. O, att smärtan kunde måla sig så himmelsk skön! Hennes anlete var en sörgande engels!"

Tämä jätkä, tämä helsinkiläinen ikuinen opiskelija, tämä suomenkielisen kirjallisuuden luoja ja suomen kielen ytimen paljastaja kirjoitti siis uraansa käynnistellessään aivan radikaalisti taitavammin ruotsiksi kuin suomeksi. Huh huh. Valtava oli hänen palkitsematon urakkansa ja siitäkin nämä koruttomat preivit kertovat terävämmin ja rehellisemmin kuin yksikään julkaistu elämäkerta tai tutkimus.

Opimme tuntemaan syvästi vanhempiaan kunnioittavan ja rakastavan kaverin, joka jaksaa selostaa isäukolleen Nurmijärven perukoille maailman uutisia, muun muassa Amerikan hirmuisesta sodasta, joka onneksi käy loppuunpäin niiden voitolla, jotka tahtovat orjuutta poistaa.

Kirjeistä käy myös varsin hyvin ilmi, että ilman Charlotta Lönnqvistin sitkeätä ja epäitsekästä panosta meillä ei olisi Veljeksiä eikä paljon muutakaan. Ja kuitenkaan Charlotta, ruotsinkielisenä, ei ymmärtänyt sanaakaan Stenvallin kirjoituksista.

1860-luvun puolivälin jälkeen kiristyvästä ahdingosta Stenvall yritti rimpuilla ratkaisuun muutenkin kuin kirjoittamalla. Kirje numero 29 viittaa huimaan haaveeseen liittyä näyttelijäksi ja dramaturgiksi Emil Nervanderin puuhaamaan kiertueteatteriin. Valitettavasti Nervanderin oloissamme ennennäkemätön hanke raukesi.

Täysin pysäyttävä on torjutun ja niistetyn kirjailijan viimeisten vuosien unelma pehtoorin opinnoista ja virasta:

"...vaihken saisi palkakseni enemmin kuin vapaan ylöspidon ja 600 markkaa vuodessa, niin olisinpa jo 5 tai 6 vuoden päästä veloistani vapaa; ja sitten vielä muutaman vuoden palveltuani, taitasin laskea eloni ankkurin Nurmijärven tantereille, raketa itselleni pienen majan ja elää rauhassa ikäni iltapäivän, välillä kirjoitellen, välillä käyskellen metsissä, lapsuuteni metsissä..."

Toisin kävi. Ikänsä iltapäivää Alexis Stenvall ei saanut elää milloinkaan. Viimeiset, kuin kouristusten repimät viestit osoitetaan Charlotta Lönnqvistille Helsingin Uudelta klinikalta toukokuussa 1871. Runsas puolitoista vuotta myöhemmin kirjailija on kuollut.

Alexis Stenvallin kirjeet - kaksikielinen seikkailukertomus hämmentävästä herkkyydestä ja mahdottomista olosuhteista. Kuuma lukuvihje matkalla syksystä jouluun.

Juha Hurme