Kultakuumeen kolumni

Teen samalla kun lepään

: Kultakuumeen kolumni

Otso Kantokorpi 10.11.2009

Työn eetos suomalaisessa kulttuurissa ei ole yksioikoinen asia. Yleensä pidämme itseämme ahkerina. Ahkeruudesta on tapana olla ylpeä. Ainakin perinteisesti. Ahkeruuden myönteisiä ulottuvuuksia miettiessä on syytä muistaa miettiä myös sitä, kuka kenenkin ahkeruudesta hyötyy.

Samaan aikaa kun ahkeruus on kunniassaan, kulttuurimme on myös täynnä koko ajan lisääntyviä ammattilaisia, joiden tehtävä on korostaa ei-ahkeruuden merkitystä. Toisinaan herää tietenkin kysymys, onko levon merkitys vain siinä, että levännyt jaksaa tehdä työtä enemmän. Ja taas voi kysyä: Kenelle?

Useimmat meistä kai ajattelevat, että yhteiseksi hyväksihän me ahkeroimme. Tapana on ollut voimistaa ponnistuksia kertomuksilla mehiläisten ja muurahaisten yhteisponnistuksista ja sosiaalisesta elämästä. Käsityön historiasta parhaillaan väitöskirjaa tekevä Jarkko Liedes paljastaa tuoreimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä, että biotieteiden tuoreimpien tutkimusten mukaan puheet muurahaisten ja mehiläisten yhteistyöstä ovat romantisoitua roskaa. Hän kirjoittaa:

"Muurahais- ja mehiläispesissä työläiset pyrkivät uuden tiedon valossa lisääntymään itsekkäästi ja tuhoamaan toistensa munia. Tarkoituksena on ensisijaisesti levittää omia ja niiden kaltaisia lähisukulaisten geenejä pesän yhteisen edun kustannuksella." Hän siteeraa myös ekologiasta ja evoluutiobiologiasta väitellyttä Heikki Helanterää, jonka mukaan itsekkäästi lisääntyvät työläismuurahaiset ovat tehottomia töissä tai eivät tee niitä ollenkaan, mikä laskee pesän toimintakykyä.

Mitä tästä opimme? No, ainakin sen, ettei muurahaisia tarvitse enää kadehtia tai jäljitellä.

Liedes ei ole pelkästään innostunut uusista tutkimustuloksista. Hän kysyy myös oivaltavasti: "Liekö sattumaa, että uudet tutkimuskysymykset ovat nousseet aikana, jolloin individualismin ja itsekkään taloudellisen hyötyajattelun on havaittu nostavan yhteiskunnassa laajemminkin sarviaan?"

No, eihän se tietystikään ole sattumaa. Vaikka ns. suurten kertomusten - tällaisiahan ovat muun muassa kristinusko, evoluutio ja markkinatalous - peruslinjat pysyvätkin aina samoina, tarvitsee tapahtumia ja pyhiä kirjoja aina silloin tulkita muuttuvan yhteiskunnan ja ennen kaikkea vallankäyttäjien tarpeiden mukaan. Ei pelkästään evoluutio-oppi muutu. Myös kristinusko muuttuu. Ruotsissakin tehtiin äsken historiaa vihkimällä kaksi naista piispaksi, toinen vielä maahanmuuttaja ja toinen peräti lesbo. Jo on maailmankirjat sekaisin, sanoisi joku. Mutta Raamattu on ja pysyy, niin kuin Charles Darwinin Lajien synty.

Olen ateisti. Uskon kuitenkin tasa-arvoon jumalattomuuden edessä. Olen silti aina vastustanut naispappeutta. Syy on yksinkertainen: vastustan pappeutta ja kirkkoa ylipäänsä, ja siksi koen jokaisen tempun, jolla kirkko yrittää osoittaa inhimillisyyttään, sen potentiaalisena voittona viattomien sielujen pilaamisessa.

Uskon evoluutio-oppiin, mutta katson ihmisen kulttuurisen evoluution myötä erkaantuneen niin voimakkaasti biologisesta evoluutiosta, ettei se enää varsinaisesti koske meitä. Tällöin analogioista ihmisen ja eläimen välillä kannattaisi ehkä luopua kokonaan.

Olen ahkera. Teen paljon asioita. Toisinaan "teen sen samalla kun lepään", niin kuin Kälviällä on tapana sanoa. Kieltäydyn kuitenkin pitämästä tällaista ahkeruutta kristillisen moraalin jäänteenä. En myöskään usko, että sillä on mitään evolutionääristä tekemistä geeniperimäni ylläpidon kanssa. Poikani tekee mitä tekee. Minä teen asioita, koska muille tehdessänikin koen tekeväni niitä lähinnä itselleni.

Mitä enemmän pääsen irti suurten tarinoiden kahleista, sitä mielekkäämmäksi elämäni koen. Mitä vaikeammin valintani ovat palautettavissa luonnonvalinnan tai kulttuurisen säännön seuraamisen tiliin, sitä antoisampaa minulla on miettiessäni tekojeni syitä ja seurauksia.
Voisiko ahkeruus ainakin toisinaan johtua vain siitä, että elämä on yksinkertaisesti aika hauskaa? Että se on vapaavalintaisesti sellaiseksi tehtävissä?

Otso Kantokorpi