Kultakuumeen kolumni

Laatu keppihevosena

: Kultakuumeen kolumni

Ilpo Mansnerus 27.10.2009

Kun ihmiskunnan lukumäärä 70 vuodessa kolminkertaistui, kaikki tuotannonalat ampaisivat nousu-uralle. Maasta otettiin kaikki irti väestön ruokkimiseksi ja teollisuuden liukuhihnat syytivät markkinoille lisääntyvän määrän tuotteita.

Talous tuli riippuvaiseksi kasvusta, ja koska järkevään kulutukseen tyytyminen olisi pysäyttänyt talouden rattaat, myös järjetöntä kulutusta kannustettiin: oli luotava tarpeita, joilla ei ollut yhteyttä toimeentuloon tai täyspainoiseen elämään. Mainonnan ja muodin tehtävänä oli lietsoa tyytymättömyyttä, jota vain uusien tuotteiden hankkiminen saattoi lievittää. Joka puolelta tuettiin ikiaikaista taipumusta samastua materiaan: ihmisen arvo mitattiin sen ainekasauman arvolla, jonka hän oli ympärilleen koonnut.

Talouden kasvu edellytti uutta suhtautumista laatuun. Aiemmin esineet tehtiin kestämään, mutta tehotaloudelle kestävyys oli vakava haitta. Laatua oli rajoitettava, jotta uusi tuotanto saisi tilaa. Tarve-esineiden ja työkalujen elinkaarta lyhennettiin ja - ikään kuin rangaistuksena talouden jarruttamisesta - kestäväksi tehtyjen esineiden hinnat nostettiin pilviin. Laadusta puhuttiin edelleen, mutta sillä ei enää tarkoitettu hyvää laatua, vaan normitettua, kasvua edistävää laatua. Lisäksi työllisyyttä tukivat laitteiden laskelmoidut heikkoudet, jotka tarjosivat loputtoman työmaan varaosamyynnille ja huoltotöille. Heikko laatu oli talouden katalysattori.

Määrä, kvantiteetti sai laajemminkin irrationaalisia ulottuvuuksia. Kilpavarustelussa kisailtiin siitä kuinka moninkertaiseen maapallon tuhoamiseen aseet riittäisivät. Kertakäyttöisten tuotteiden ja nopeasti vanhenevien teknisten laitteiden leviäminen piti yllä tuotannon kasvua, mutta samalla se johti ympäristön tuhoamiseen, koska kysynnän tyydyttämiseksi luonnon resurssit oli ylitettävä. Ja vaikka kasvun mielettömyys alkoi näkyä, poliitikot puhuivat kasvu-urasta kuin taivastiestä ja taantumien aiheuttamat pienet pysähdykset nähtiin globaaleina onnettomuuksina.

On helppoa nähdä että määrän ideologia on mieletön, mutta kuten usein on osoittautunut, mielettömyys ei ole este ideologian menestykselle - ennemmin päinvastoin: epäloogisuus kutsuu esiin fanaattisuuden, uskonvarmuuden ja yhteishengen, koska mikään ei synnytä yhtä kiinteitä ryhmiä kuin epävarmaksi koetun puolustaminen.

Suuri aate heijastui monelle elämänalalle, jopa kulttuuriin, joka taloudelle alistettuna laajasti hylkäsi laadun tavoitellakseen massojen suosiota ja suurta myyntiä. Syntyi outo hybridi: kulttuuriteollisuus. Edelleenkin kulttuuria perustellaan taloudella: taide ansaitsee asemansa ja tukensa, mikäli se tuottaa voittoa. Kun kulttuuriviennin ylväs päämäärä on myydä sitä mikä menee kaupaksi, kulttuurin arvoksi jää usein välinearvo, laatu mitataan määrällä.

Mutta nyt, yhtäkkiä kaikki näyttää muuttuneen. Hallintopiirit pauhaavat laatutyöstä, laatujohtamisesta, laatujärjestelmistä, laadun tarkkailusta, arvioinnista, varmistamisesta... Muutos on raju, koska viime vuosikymmenet virran mukana ajelehtiva hallinto keskittyi määrään. Se kehitti lukemattomia uusia vastuualueita: suunnittelua, valvontaa, kirjaamista, tiedottamista - ja siinä sivussa virkojen määrä kasvoi monikymmenkertaiseksi. Määrä ei lisännyt laatua: se söi leijonanosan resursseista, lamautti toimintakyvyn ja katkaisi yhteyden ydintyön tekijöihin, koska hallinnon paisuessa hallinnointi muuttui yläpuolelta hallitsemiseksi. Viisikymmenluvun toimistojen muutaman hengen iskuryhmiin verrattuna nykyiset byrokraattiarmeijat ovatkin äärimmäisen tehottomia. Kuinka oli mahdollista että Alfons Almin johtama pikku toimisto organisoi Kansallisoopperassa lähes nykyisen määrän näytöksiä? Ilmeisesti sen teki mahdolliseksi oleelliseen keskittyminen.

Suhteellinen, laskelmoitu laadun käsite on taiteelle vieras. Taiteilijoille laatu on vanhastaan ollut ehdotonta äärimmäisten mahdollisuuksien luotaamista. Siksi onkin koomista, että toimistot ovat alkaneet opettaa taiteilijoille laatua. Läpäistyään konsulttien johdolla monituntisen laatukoulutuksen hallintoväki on alkanut puuhata laadunarviointi- ja laadunvarmistusmenetelmiä, palautejärjestelmiä ja auditointeja. Niillä se pyrkii mestaroimaan sitä ydintä, jonka kehittämiselle ja laadulle taiteilijat ovat omistaneet koko elämänsä.

Jo on aikoihin eletty.

Ilpo Mansnerus