Kultakuumeen kolumni

Tehdään maailmaan kahva

: Kultakuumeen kolumni

Juha Hurme 20.10.2009

Nyt on aika kehua vähän teatteria!
Näin tässä syksyllä Suomussalmella järjestetyssä korkeatasoisessa harrastajateatterikatselmuksessa kainuulaisen päiväkodin henkilökunnan muodostaman ryhmän esittämänä "Kolme iloista rosvoa".

Esityksen pohjana toiminut lastenkirja ei syyttä ole klassikko. Sehän juontuu tarinana samasta suonesta kuin "Seitsemän veljestä"; erilaiset ongelmanuoret Kasper, Jesper ja Joonatan löytävät tässä kehityskertomuksessa monenlaisten konfliktien ja katastrofien jälkeen mahdollisuuden todelliseen elämään eli aitoon vuorovaikutukseen yhteisössään Kardemumman kaupungissa. Ja siinä missä Kivellä hirmuinen lukkari, siinä Egnerillä vielä hirmuisempi Sohvi-täti!

Päiväkoti oli ilmeisen iso, koska näyttelijöitä oli kaikkiaan kymmenkunta, henkilökunta kokonaisuudessaan, kolme ukkoa ja seitsemän akkaa, erinäköisiä, -kokoisia ja -ikäisiä.

Kellään heistä ei ollut takanaan mitään erityistä ilmaisutaidon koulutusta. He olivat viitisen vuotta sitten päättäneet perustaa työpaikalleen teatterin, koska "kuka vaan osaa näytellä".

Tämä aivan oikea perusoivallus kantoi pitkälle. Esitys tosin oli alkeellinen ja kömpelö ja aivan tolkuttoman pitkä. Muutamien opeteltujen repliikkien väliin ryhmä imrovisoi venähtäneitä ja muodottomia toiminnallisia tai toiminnattomia jaksoja, joissa rehevä kainuun murre valtasi röyhkeästi alaa kirjakieleltä.

Kokonaisuus toimi kuitenkin kuin häkä ja oli helppo ymmärtää ja hyväksyä, että ryhmä oli näillä kuvaelmillaan rynninyt menestyksestä menestykseen ja saavuttanut legendaarisen maineen ja suosion alueella.

Kyyneleet silmissä katselin tätä sekoilua, ilon ja liikutuksen kyyneleet. Tässä oli teatteri perustasollaan, alkeellisena ja alkuvoimaisena, haparoivana ja kokeilevana, naurettavana mutta pelkäämättömänä. Tähän päiväkotiin minä veisin lapseni. Leikittyään kahdeksan tuntia työaikana lasten kanssa viran puolesta, nämä jalot ihmiset jäivät harrastuspohjalta leikkimään keskenään ja rakentelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta voittoisia näytelmiään.

Teatteri, toiminnan muotona, on yhteistyötä. Se edellyttää ja kehittää luottamusta, kykyä tehdä itsensä ymmärretyksi, kykyä kuunnella ja ymmärtää, kykyä joustaa, kykyä suvaita itselleen vieraita näkemyksiä, rohkeutta huomauttaa toisen virheistä, rohkeutta ottaa opiksi omista virheistään.

Teatteri on sopivan suurta ja sopivan pientä. Suurta humanistisessa ja filosofisessa mielessä yksinkertaisena taiteena, pelinä ja leikkinä, joka on mielekästä sekä osallistujien että pelin katsojien kannalta. Pientä kaiken globaalin vastakohtana, demokraattisena ja ekologisena toiminnan muotona, paikallistaiteena, huokeana ja helposti lähestyttävänä jokamiehen ja jokanaisen mahdollisuutena.

Teatterin ikivanhat, muuttumattomat pelisäännöt toimivat edelleen. Muuten koko lajityyppi olisi kipattu ajat sitten kulttuurin kaatopaikalle.

Teatterin pelastaa näiden perussääntöjen avaamat rajattoman moninaiset tavat pelata itse peli, päivittää se aina uusilla sisällöillä, tehdä siitä mielekäs sekä osallistujille että katsojille vuosisadasta ja jopa vuosituhannesta toiseen.

Teatteripelin osallistujille selviää, että tämä ihmisten maailma on ymmärrettävissä ja kehitettävissä. Hän saa maailmasta kiinni, hän tekee maailmaan kahvan. Näin tehden hän tajuaa, että ihminenkin, jopa hän itse, voi ja saa muuttua ja kehittyä. Vähän pidemmälle edettyään hän saattaa jopa ymmärtää, että ihmisessä, jopa hänessä itsessään, on myös jotain muuttumatonta, varjeltavaa ja pyhää.

Teatterihommaan on Suomessa helppo hypätä mukaan. Lähtöjä riittää kaikkialla maassa. Ja kuten Kainuussa tiedetään, kuka tahansa osaa näytellä.

Harrastus on huokea ja luontoa rasittamaton.

Ihmisluonnolle, tälle merkilliselle ja kiehtovalle luonnon osalle, se tarjoaa loputtoman harjoitus- ja harjaantumisleirin. Mestaruuteen on niin pitkä matka, että se ei varmuudella lopu keneltäkään kesken.

Juha Hurme