Kultakuumeen kolumni

Kovaa peliä Bretagnessa

: Kultakuumeen kolumni

Helena Kallio 8.9.2009

Nytkö se jo kääntyy pois?
Vihreys painuu vähitellen näkymättömiin, avonaisesta ikkunasta virtaava viileys puree yöllä hampaansa olkapäähän ja minä olen tullut siihen ikään, että kesä meni taas humauksessa.

Kamppailin sirpaleisessa työelämässäni, anoin soutuveneen halkeamaa turpoamaan vedessä umpeen ja aikaa laajenemaan kallisarvoisten tuokioiden kohdalla: tuossa me kahlataan pojan kanssa pitkää matalikkoa mereen, tuossa jammataan motown-konsertissa, tuossa ihmetellään pikkuruisinta näkemäämme sammakkoa Simijärven rannassa, tuossa maalataan vuoron perään keittiön seinää vaaleanpunaiseksi ja tuossa minä valokuvaan taas puolison käsiä, kämmenten lämpimiä suonia ja lihaksia kun se touhuaa, korjaa pois nurkasta löytämäänsä hometta, setvii verkkoa, touhuaa, paikkaa ja kantaa, tekee ja antaa, tulee ja menee, ja tuossa minä pysäytän sen hämärissä, sirkat sirittävät avoimesta ikkunasta eikä tule, eihän tule sitä surullista, hedelmätöntä kränää väsymyksestä ja taloushuolista, vaan hyvä taju saa tilaa, ja toinen ihminen, ihmeellinen!

Pimeässä koivujen kuontaloita kahisuttavaa tuulta kuunnellessaan huomaa syksyn kulkevan taas katon yli kahluusaappaissaan, eikä sitä voi estää. Pitää oppia suostumaan tähän ajallisuuteen. Se on kova läksy, varsinkin kesän laahuksissa.

Silloin on tullut aika taas lukea Coletten Vilja oraalla, äidiltä nuorena saatu salaviisas kertomus.

Phil ennätti ensimmäisenä tielle; sen muodostivat kuivaan, tuulen lennättelemään hiekkaan painuneet kaksi uraa, joiden kaltevassa keskustassa kasvoi harvaa, suolan syövyttämää ruohoa, ja sitä myöten haettiin rattailla korkeiden nousuvesien jättämää meriruokoa. Hänellä oli kaksi ravunpyydystä, joiden varsia hän kävellessään käytti keppeinä, ja hänen olkapäiltään riippuivat hihnassa katkarapukorit. Vincan hallussa oli kaksi atrainta, joiden teräviin kärkiin oli syötiksi pantu raakaa kalaa, ja Philin resuinen kalatakki, josta hihat oli leikattu pois?
Maalta puhaltava tuuli tuoksui vastaniitetylle äpäreelle, tallille ja mintulle, jonka hevonen oli polkenut jalkoihinsa; meren yllä aamusta asti vallinnut liikkumaton sini muuttui vähitellen punertavaksi uduksi.

Siinä he menevät bretagnelaisessa merimaisemassa, Coletten merkillisen aistikkaan, kesän ja syksyn, lapsuuden ja aikuisuuden kääntöpisteeseen sijoittuvan tasapainottelun päähenkilöt.

Kyllikki Clémentin suomennos nostattaa auringossa siintävien hiekkasärkkien ajuruohon, nousuveden jylinän, simpukoiden ja kallion koloihin eksyneen mullan, poljetun meiramin ja kesän viimeisten osmanmetsiköiden kirpeän tuoksun kuin kaivatun kangastuksen pohjoiseen syyshuoneeseen. Purtojuuri kukkii, tyttö ja poika pyydystävät katkarapuja, tytöllä on jalassaan suolan pykämöittämät kylpykengät ja on tuollainen Bretagnelle ominainen pehmeä ilma, jolloin maa on usvan peitossa ja meri maidonkarvainen.

Coletten säätilan ja mielen ailahteluja havainnoiva kuvaus vierittelee hienosti sukupuolen ja seksuaalisuuden omaksumisen herkkiä punnuksia aikuisten varjomaailman rajalla horjuvissa nuorissa päähenkilöissä. Merituulen suolaamille, kimaltaville riveille läikkyy tarinan karsea, surullinen juonne: päähenkilöiden kiemurtelu pakottavan heterohierarkian puitteissa.
Colette kirjaa häkellyttävän tarkasti rakkaudeksi kutsuttua kamppailua tasapainosta, naisellisen alistumisen ja miehisen elkeilyn peliä, sen kömpelöä harjoittelua ja salakavalaa painovoimaa, pinttyneisiin sukupuolirooleihin sopeutumisen karseaa yksinäisyyttä ja seksuaalisia ristiriitoja.

Kaiken tämän keskellä Colette laskee sukupuolittuneiden elkeiden naiselliset ja miehiset merkitykset vaeltamaan henkilöstä toiseen. Pikku perheenhoitajattaren rooliin myttääntyneestä tytöstä virtaa äkkiä karskin miehekästä, jopa tylyä voimaa, ylimielinen nuorukainen voipuu kuin mimosa rakastajattaren syleilyyn, salaperäinen rouva Dalleray puhelee miehisen lempeästi ja ilmaisee tunteitaan hillityn ivallisesti.

Kaunista! Karseaa! Osaako ihminen rakastaa? Onko meidän oltava niin onnettoman sotkeentuneita tuohon typerään puolittamiseen? Emmekö me voisi löytää harmoniaa niin kuin tuo kevyt sade, joka yöllä oli suihkuttanut salvian, silannut lasilla ligustrumpensaat ja magnolian liikkumattomat lehdet ja sirotellut vesihelmiä männyssä sijaitsevaan silkkiäismatojen pesään?
Aargh! Viekää minut Bretagneen!

Helena Kallio