Kultakuumeen kolumni

Kuka meissä puhuu?

: Kultakuumeen kolumni

Otso Kantokorpi 18.8.2009

Ostin muutama viikko sitten vihon, johon ajattelin kirjoittaa löytämiäni hyviä sitaatteja. Matkustan päivittäin bussilla ja ratikalla ja käytän matkat useimmiten hyödykseni lukemalla, ja usein käy niin, että jään miettimään yhtä aforistista lausetta, joka jo seuraavana päivänä on unohtunut.

Toisinaan käy niin, että muistan jossain tilanteessa esimerkiksi Vladimir Majakovskin sanoneen samankaltaiseen tilanteeseen jotain aivan pistämätöntä ja sitten kun yritän kaivella lausetta muistini sopukoista, muistan vain että jotain osuvaa se oli. Esimerkiksi tällaisen lauseen poimin juuri Majakovskilta: "Määrittelyä, sääntöjä edellyttävät tilanteet luo elämä itse."

Olen jo kuitenkin lopettanut vihon ylläpitämisen. Viisi päivää sitä kesti. Tänä aamuna en meinannut edes löytää sitä mistään. Sitten kun sen löysin, luin ihmetellen ne yhdeksän merkintää, jotka olin saanut aikaiseksi. Osa jäi käsittämättömiksi, koska en saanut omasta käsialastani selvää. Osa oli ihan tyhmiä enkä kuollaksenikaan ymmärtänyt, miksi olin ajatellut kirjoittaessani ne muistiin.

Ja eihän asioita "kirjoiteta muistiin", vaikka niin sanotaankin. Ne kirjoitetaan paperille. Enhän minä edes muistanut, mitä olin paperille kirjoittanut. Niinpä heitin muistikirjani tänään pois, jotta asia ei vaivaisi sen enempää. Sitä paitsi: miten sellaista edes oikeastaan käyttäisi? Kaivaisi jossain keskustelussa sen kesken omaa puheenvuoroaan esiin, lukisi siitä kakistellen jonkin lauseen aloittaen sanoilla: "Kuten Majakovski sanoisi?"?

Samoihin aikoihin muistikirjan pitämisen kanssa aloin lukea venäläisen absurdikon Daniil Harmsin tuoreinta suomennosta, ja eiköhän hänellä ollut lyhyissä novelleissaan tarina muistikirjasta. Kertoja saa hänelle muistikirjan lahjoittaneelta henkilöltä moitteen kirjoittaessaan muistikirjaan luonnoksia runoja varten: "Jos olisin tiennyt, että tulette kirjoittamaan siihen kelvottomia luonnoksianne, en olisi milloinkaan lahjoittanut teille tätä muistikirjaa. Minä kun luulin, että käyttäisitte tätä muistikirjaa jäljentääksenne siihen erilaisista kirjoista lukemianne viisaita ja hyödyllisiä fraaseja."

Ja pakkohan se on tunnustaa, että runojahan minä oikeasti olin myös kirjoittamassa - tai ehkä ideoita runoiksi. Tai mahdollisesti jotain sellaista, mitä Jouko Turkka aikoinaan kirjoitti kirjassaan Aiheita (1982), joka oli kokoelma väliin hassujakin sekalaisia mietteitä, teemoja ja luonnoksia - erilaista ihmisistä ja elämästä, muun muassa taiteesta ja luovuudesta. Onneksi Dmitri Shostakovitsh sanoo muistelmissaan, joita hän ei edes ole kirjoittanut ja jotka myöskin juuri luin: "Kaiken kaikkiaan ei tarvitse olla runoilija. Mutta kansalainen täytyy olla."

Muistaminen on menneisyyttä ja kansalaistaito tulevaisuutta. Muistella voi kuka tahansa, mutta kansalaisuus määritellään joka päivä tekojen kautta uudestaan.

Tai miten tuonkin nyt ottaa? Sana 'kansalaistaito' saa minut nimittäin välittömästi muistelemaan, palauttaa ajatukset kansakouluun. Nyt olen jopa saanut selville, että kansalaistaito kouluaineena lopetettiin vuonna 2000. Tekisi mieli sanoa, että sen kyllä huomaa.

Ikää myöten sitä vajoaa muisteluksiin paljon useammin kuin ennen. Onneksi voin mietiskellä sitä, mitä Pentti Saaritsa tarkoitti tuoreen runokokoelmansa säkeillä:

Muistaminen on aina pahaenteisempää
kuin unohtaminen.

Sitten voi miettiä sitä, kuka meissä oikeastaan puhuu, kun me puhumme. Olisikohan siinä elämän ja runouden yhteys?

Otso Kantokorpi