Kultakuumeen kolumni

Vallan viettelys

: Kultakuumeen kolumni

Ilpo Mansnerus 9.6.2009

Kaverini keksi oivan aatteen: perustetaan keskinäinen vakuutusrahasto. Kukin osallistuu omaisuuteensa suhteutetulla summalla ja vahingot korvataan yhteisen sopimuksen mukaan.

Vakuutusmaksut pienenisivät ratkaisevasti, koska pikku yhtiön ei tarvitsisi elättää virkailijoita eikä rakentaa toimistopalatseja. Lisäksi välttyisimme niiltä pienen pieniltä teksteiltä, joilla vakuutussopimuksissa otetaan pois se, mikä lukukelpoisin kirjaimin luvataan.

Olimme innoissamme uudesta oivalluksesta, kunnes joku huomasi, että idea on ikivanha: juuri tällaisista yhteenliittymistä vakuutustoiminta on alkanut. Kaikki olivat alkuun keskinäisiä vakuutusyhtiöitä, ja keskinäisyys on edelleen näyttävästi esillä useimpien julkisuuskuvassa.

Mutta auta armias kun vahinko sattuu, etenkin jos se on niin yllättävä ja arvaamaton, ettei siitä ole ennakkotapausta. Silloin on keskinäisyys kaukana, koska yhtiö on keskeisesti vastuussa osakkeenomistajille, ei asiakkaille. Törmäät virkailijoiden ja lakimiesten armeijaan, jonka tehtävä on erilaisin verukkein todistella miksi ilmiselvää onnettomuutta ei korvata. Joukkoon kuuluu myös asiantuntijoita, jotka antaessaan lausuntoja omassa asiassaan vetävät estottomasti kotiinpäin. Vakuutuksenottaja kokee oikeuttaan loukatun, mutta on voimaton kaikissa valitusportaissa, koska vastassa on juonikas joukkue, jolla on ollut vuosikymmenet aikaa hioa
puolustusstrategioitaan.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten organisaation ylärakenne erkanee omille teilleen. Säästökassojen muuttuminen pankeiksi ja pankkien profiloituminen liikelaitoksiksi on vakuutusalan kehityksen kanssa lähes identtinen. Säästökassojen keskinäisyys on vain kaukainen muisto, kun pankit minimoivat maksamansa korot ja lypsävät asiakkaitaan yhä uusilla maksuilla. Samoin on laita kaupan osuustoiminnan: valta kaapataan konttoreihin ja entisistä osallisista tehdään asiakkaita, joilta yhtiö nyhtää mitä nyhdettävissä on. Mutta vanhaan tapaan toki flirttaillaan; niinpä minäkin olen suuren keskusliikkeen "asiakasomistaja".

Valitettavasti aate ei rajoitu liike-elämään. Yhä uudet instituutiot liittyvät keskusjohtoisen uskontunnustuksen piiriin, niin että on vaikea löytää organisaatiota, joka ei jollakin tavoin osallistuisi tähän valtavirtaan. Tilannetta pidetään vapaan markkinatalouden seurauksena, mutta malli ei suinkaan ole kapitalistinen: hallinnon hybris oli estottomimmillaan kommunistisissa järjestelmissä. Kapitalismin erikoisuus on, että sama ilmiö on kulovalkeana levinnyt myös sairaaloihin, kouluihin ja yliopistoihin.

Taideoppilaitosten keskeinen toiminta on opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus. Kaikki muu saa merkityksensä tuosta ytimestä; organisaation tehtävä on suojella sitä, luoda puitteet ja parhaimmillaan vaikuttaa inspiroivan ilmapiirin syntymiseen. Mutta nykyisin asetelma on käännetty nurinniskoin: se mikä ennen oli käytännön asioita hoitava kanslia, on paisunut hallinnoksi, kanslisteista on tullut johtajia ja päälliköitä, jotka paksun palkkapussin antamin valtuuksin julistautuvat keskeistä työtä
tekevien esimiehiksi. Pian toimitaan kuin hallinto olisi koko laitoksen olemassaolon syy: moninkertaistunut virkailijoiden joukko rakentaa kuvitteellisen nukketeatterin ja kohtelee ydinalueen taitajia kuin marionetteja. Johto päästää luovuutensa irti ja vääntelee organisaatiokaavaa kuin palikoilla leikkivä lapsi. Palvelutehtävä unohtuu kun oppiminen on modifioitu tutkinnoiksi ja opintopisteiksi; kaikesta tästä saatu raha ohittaa jäykin säännöin oppilaan kehitystä kunnioittavan joustavuuden. Tyly kaavamaisuus lyö taidetta korvalle.

Ennen ajateltiin, että taiteilijoiden ja tieteentekijöiden työ liikkuu sfääreissä ja palveleva organisaatio ruokkii sitä kuin lannoitus kasvia. Nyt ne kutsuvat ydinaluetta ruohonjuuritasoksi ja pitävät sitä maaperänä, jolle hallinnon kukinta istutetaan. Tämän todistaa monen korkeakoulun tilanne: perustoimintaa typistetään, mutta oheistoiminta lisääntyy; opetusta vähennetään, mutta sitä miten kutistuva opetus tulisi järjestää pohtii virkailijoiden kasvava joukko.

Kuinkahan kauan tätä kasvua voi jatkaa ennen kuin huomataan että kasvain on pahanlaatuinen.

Ilpo Mansnerus