Kultakuumeen kolumni

Himmeä maa

: Kultakuumeen kolumni

Juha Hurme 30.6.2009

Meillä suomalaisilla on suuri ilo ja etuoikeus kokea talvisin pimeä päivä ja kesäisin valoisa yö. Nautin tasavahvasti näistä omituisista, paradoksaalisista valotilanteista, enkä jaksa edes surkutella niitä marisijoita ja luusereita, jotka valittavat liian pimeää talveamme. Ja on vastaan tullut niitäkin, joiden mielestä meillä on kesäisin liian valoisaa.

Kuvittele seuraava tilanne:

On tyyni, pilvetön ja kuuton kesäyö.

Öinen vaeltaja kulkee kasteisella, keltakukkaisella niityllä.

Niitty laskee luoteeseen ja avaa näkymän laakson takaisille rinteille, joissa peltojen takana metsää. Vasta laskeneen auringon kajon voi vielä kuvitella näkyvän taivaanrannassa metsän takana.

Kookas ja tuuhea koivu kasvaa muuten sileällä, pensaattomalla ja puuttomalla niityllä. Kulkija astelee sen luokse, ehkäpä nojaa sen varteen. "Rauhan kuva rauhan tantereella", miettii kulkija mahtavasta, yksinäisestä koivusta.

Hän nojaa runkoon äänettömänä äänettömässä yössä. Hän nojaa pitkään, ei edes tiedä, miten pitkään.

On niin hiljaista, että hän ei kuule edes omaa hengitystään.

Yksikään lehti ei liikahda.

Rauha on syvä ja lempeä kuin hautakammiossa.

Korva teroittuu tässä hiljaisuudessa niin tarkaksi, että se erottaa äänettömyyden äänen. Hiljaisuuden kaaos alkaa kuiskata kulkijan korviin tai ehkä paremminkin ohi aistien suoraan hänen tajuntaansa.
Koivun latva puhuttelee äänettömästi, kasteensa kimalluksella kulkijaa. Joka ei kulje, vaan nojaa runkoon ja kuulee kuulumatonta ja näkee näkymätöntä.

Tuntematon maa puhkeaa vastarinteelle.

Lempeä ja uneksuvaöinen kansa käyskentelee siellä.

Koivun lehtien kohdusta kuiskaava äänetön ääni selittää näyn öiselle valvojalle:

tuo on hurskaiden, ennen Beetlehemin tähteä eläneiden pakanoiden tienoo, jossa pyhinä haamuina odotellaan vuosituhansien kierrossa autuutta, joka piilee ikuisuuksien loitoilla.
He, tyynet sielut, uskovat vaikka eivät voi uskoa,
ja toivovat vapautusta - ja pelkäävät sen tuloa.
Ääni kuolee aamutuulen virtaan.
Nouseva aurinko karkottaa sumuna yön lempeät haamut.
Ja kaunis kesäpäivä on jälleen valmis syntymään.

Kävin virkamiehen asiatyyliin läpi Aleksis Kiven myöhäistuotannon runon Himmeä maa, joka tunnetaan myös tylsällä, muiden antamalla neutraalilla nimellä Kesä-yö.

Kivi on siitäkin hyvä kirjailija, että hän on aina yllättävä. Siinäpä onkin pätevä laatukirjallisuuden määritelmä: hyvä kirjallisuus on aina yllättävää. Se opettaa meitä näkemään toisin. Se ravisuttelee rutiineitamme, kovistelee ennakkoluulojamme, tekee tuttua tuntemattomaksi ja avaa portteja kätkettyyn ja torjuttuun.

Huono kirjallisuus vastaa täydellisesti odotusarvojamme. Se ei anna meille mitään, mutta myy valitettavan hyvin.

Kohti kummallista, kohti Aleksis Kiveä!

Kesäyössään eli Himmeässä maassaan hän on oudoimmillaan ja hienoimmillaan heittäessään pokkana meidän luterilaisen jäykkyytemme ja rationalismimme keskelle tajuntaa laajentavan dantelaisen, lähes psykedelisen näkymän ja houreen hurskaiden haamujen leppoisasta kiirastulesta.

Testaa, mitä koivu sinulle sanelee kesäisenä yötä.

Anna hiljaisuuden kaaokselle tilaisuus puhua ja puhutella.

Juha Hurme