Kultakuumeen kolumni

Kun ajattelen Tuksua

: Kultakuumeen kolumni

Otso Kantokorpi 26.5.2009

Toisinaan pitää oikein miettiä sitä, mitä pitäisi miettiä. Tai sitten joskus ei vain huvita miettiä yhtään mitään.

Minua ei esimerkiksi yhtään huvittanut miettiä taiteen ja yhteiskunnallisen hyödyn välistä suhdetta ollessani kävelyllä Hernesaaren rannassa Helsingin kantakaupungin eteläkärjessä, vaikka olinkin varta vasten niin suunnitellut.

Ensin ajattelinkin pelkästään runoutta. Tarkemmin ottaen ajattelin Pentti Saaritsan tuoreen runokokoelman nimeä: Tatuointeja ja lävistyksiä. Oikeastaan olin lähtenyt Hernesaareen juuri sen innostamana. Ajattelin nimittäin kirjoittaa edes yhden runon nimeltä Hernesaari - olin vähän innostuneena oluttuopin ääressä uhannut tovereilleni kirjoittaa kokonaisen runokokoelman sillä nimellä. Mutta enhän minä ole mikään runoilija.

Valokuvia kuitenkin otin pienellä digikamerallani. Yksi niistä on tosi absurdi: Joku oli kerännyt koiranpaskan kiltisti muovipussiin, mutta sen sijaan että olisi heittänyt sen roskiin, hän oli sitonut sen tosi korkealle telakan verkkoaitaan. Kuvassa näkyy siis pala aitaa, koiranpaska pussissaan ja kuva-alan miltei täyttävät kauniit alkukesän cumulus- eli kumpupilvet. Varsinainen kuvaruno syntyi sitten myöhemmin ja pelkästään vain mielessäni, kun luin pilviluokituksesta kumpupilvien kohdalta seuraavaa: "Yleinen pilvilaji, keon muotoisia yksittäisiä pilviä. Nopeasti muuttuvia ja kehittyviä hattaroita. Aamupäivän ensimmäiset kumpupilvet ovat lyhytikäisiä epämääräisiä kokkareita. Myöhemmin päivällä tasapohjaisia kukkakaalimaisia kekoja." Vähän niin kuin eppunormaalimaisesti ajattelin kakkakuulia.

Eihän tällaisessa mitään järkeä ole, mutta luulenpa että suurin osa meistä ajattelee väliin aika omituisesti. Niinpä ryhdyinkin muistelemaan kaikkia kävelyretken aikana ajattelemiani asioita.

Telakkaa ja sen merkitystä Helsingin ilmapiirille ajattelin paljon, koska entinen Wärtsilän telakka - sittemmin Masa Yards, Kvaerner Masa Yards, Aker Yards ja STX Europe - on vaikuttanut elämääni erityisen voimakkaana visuaalisena kokemuksena. Hietalahden altaan ympäristö on aina ollut hienoa kävelyaluetta, kun taustalla rakennetaan laivaa. Se on myös moniaistinen esteettinen kokemus: samalla kun silmät näkevät hitsipillien rajuja kipinäsuihkuja, korvat saattavat kuulla isojen metallikappaleiden outoa kuminaa ja kirskuntaa.

Pian kaikki tämä on ohi, ja Hernesaareen nousee muun muassa asuntoja 4500:lle uudelle asukkaalle. Onhan sekin tietysti hyvä asia, mutta entä ne kaikki telakan työntekijät? Tunnen aika paljon telakkalaisia, ja on ollut surullista katsoa taas yhtä työn lajia, jossa ammattitaidolla ja -ylpeydellä alkaa olla yhä vähemmän merkitystä globaalin ja varsin kyynisen kapitalismin kourissa. STX:nhän omistavat korealaiset, ja heitä ei taida pätkääkään kiinnostaa suomalaisen ammattitaidon ja teollisuusperinteiden ylläpitäminen.

Kaikkea tätä ajatellessa tuli melankolinen olo. Aikamoisella paatoksella ajattelin rakastavani tuota telakkaa ja olin myös vihainen siitä, että sen annetaan tuhoutua.

Sitten ajattelinkin jo vuorineuvos Martin Saarikangasta, josta ei ollut telakan pelastajaksi, vaikka hänestä sittemmin jonkinlaista sankaria yritettiinkin leipoa. Jotkut halusivat hänestä jopa presidentin.

Mutta voiko suutari enää pysyä lestissään? Jostakin syystä ajatukseni lipsahti Saarikankaasta ns. kohublondi Johanna Tukiaiseen. Olin aiemmin aamulla huomannut, että eräällä netin keskustelupalstalla suosituin aihe oli "Tuksun profiili". Tuksu oli nimittäin jättänyt itsestään tiedot kyseisen keskustelupalstan treffipalveluun. Tämän oli sitten jo lukenut 14 000 ihmistä. Ehkä Tuksu pääsee vielä eduskuntaan niin kuin Saarikangas, vaikka ei onnea löytäisikään.

Sitten tuli taas ikään kuin runollinen olo - siis verbaalisesti assosioiva. Kun ajattelin ajattelevani Tuksua, mieleeni tuli Paula Koivuniemen biisi Kun kuuntelen Tomppaa (1999). Sitten jo vähän naurattikin.

Otso Kantokorpi