Kultakuumeen kolumni

Katujen taiteesta

: Kultakuumeen kolumni

Otso Kantokorpi 28.4.2009

Olen alkanut viime aikoina laihduttaa lisäämällä päivittäistä liikuntaani eli kävelyä. Mutta ei syytä huoleen, en aio puhua mitään laihduttamisesta tai keski-ikäisen miehen kriisiytyvästä elämästä.

Pelkkä kävely on aika tylsää, ja koska kävelen luonnon sijaan kaupungilla, yritän löytää uusia havainnoitavia urbaaniin kulttuuriin liittyviä asioita. Nyt olenkin löytänyt ihan uuden maailman: tarra- ja sapluunataiteen. Graffitejahan kaupungissa on ollut jo pitkään, ja niistä on käyty myös loputonta eipäs-juupas-keskustelua, jonka argumentit ovat aika vähäisiä ja alkavat nopeasti toistaa itseään.

Vaikka olenkin tyypillinen graffitien puolustaja, en ole kokenut suurinta osaa perinteisistä graffiteista kovinkaan kiinnostavina. Isommat maalaukset toistavat melko orjallisesti yhdysvaltalaisia esikuviaan, ja silloin kun ei ole asiaan kovin vihkiytynyt, alkavat ne nopeasti näyttää tylsän samanlaisilta ja maneerisilta kuin kukkataulut konsanaan. Mitä taas tulee reviirimerkkauksen kaltaisin tageihin, täyttävät ne usein tunnusmerkit sille sanalle, jonka käyttöä olen katutaiteen osalta useimmiten varonut: suurin osa niistä on mielestäni yksinkertaisesti 'töhryjä', koska vain harva niistä on visuaalisesti järin kiinnostava. Ne ovat myös vähän huvittavia, koska eivät meidän kaupunkimme jakaudu sellaisiin reviireihin kuin kaupungit Yhdysvalloissa. Tagit ovat vähän kuin turhaa nurkkiin kuseskelua.

Toisaalta on todettava, että ranskalaisen mainostilaa myyvän jättifirman JCDecauxin massiivinen läsnäolo Helsingissä ei tee minua yhtään sen iloisemmaksi. Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, jotka kysyvät: "Onko raha ainoa tapa saada viestinsä näkyviin yhteisessä kaupunkitilassamme?" Tai siis jatkokysymyksenä: "Onko tuo tila yhteistä?"

Nyt on pakko jopa palata lapsuuteni maaseudulle ja muistella puhelinpylväitä, joihin nitojalla pantiin lappu lähestyvästä huutokaupasta tai iltamatilaisuudesta työväentalolla. Ja pani sinne joku tietenkin lapun, jossa luki "Jeesus tulee. Oletko valmis?" Ja sekin sai olla rauhassa.
Viime viikolla kävelin Kalliossa. Joku oli kirjoittanut huopakynällä sähkökaappiin "Jeppe on herra." Tuli ihan lapsuus mieleen. Mutta vieressä oli tarra, joka varsinaisesti herätti minut. Pienessä tarrassa luki: "Täytyy herätä et vois nukahtaa." Voi olla, että kyseessä on hyvinkin kliseinen lause tai jopa joku kuuluisa sitaatti, jota en nyt vain tiedä, mutta hyvän olon se jätti. Tuli sellainen vähän haikean runollinen fiilis ja aloin heti kehittää mielessäni tarinaa ihmisestä, joka tarran oli kiinnittänyt. Ei siis mitään kirjallisen täsmällistä tarinaa vaan jotain epämääräistä samastumista jonkun toisen kaupungilla liikkuneen ihmisen kanssa. Ja eiköhän vähän matkan päässä liikennemerkin varressa sijainneessa tarrassa lukenut: "Älä pelkää vaan leiju." Kävely alkoi siis käydä jo varsin runolliseksi.

Nurkan takana jouduin sitten jo miettimän vähän enemmän. Tarra totesi: "Tietysti me jäädään & lisäännytään kun te elätätte aina." En oikein vieläkään ymmärrä tarran selvästikin poliittista sanomaa. Onko kirjoittaja mahdollisesti kriittinen sitä ajatusta vastaan, että ihminen jotenkin suotta uusintaa lajin olemassaoloa elättämällä tulevia sukupolvia? Haluaisiko hän ihmiskunnan katoavan?

Sitten ovat vielä kaikki ne pienet kuvat, joissa on usein ihmishahmoja. Moni niistä on surumielinen, moni varsin arvoituksellinen. Ajateltavaa kävelyretkillä ainakin riittää, vaikkei kaikkea aina ymmärtäisikään. Yksin ollessaankin tuntee olevansa ihmisten kanssa - toisin kuin Henkan ja Maukan tai Lindexin mainosten kuvaamien hahmojen maailmassa, jolla visuaalista ympäristöäni yritetään laillisesti ja rahan voimalla hallita.

Otso Kantokorpi