Kultakuumeen kolumni

Lauluun puhjenneet puut

: Kultakuumeen kolumni

Helena Kallio 21.4.2009

Korkealle paljaisiin, tuulten takkuamiin kuontaloihin kätkeytyneitä lintusia ei heti aamupöpperöisellä silmällä erota. Niinpä saattaessani poikaa koulutaksille tiellä soivat ihmeelliset, lauluun puhjenneet puut.

Koloristinen kuoro, josta toisella katsomalla alkaa erottua pää sieltä, toinen täältä, livertelee vapaasti ja touhukkaasti huhtikuista maisemaa henkiin.

Amerikkalainen runoilija-akatemia on omistanut huhtikuun runoudelle. Kanadassakin vietetyn kansallisen runokuun tarkoituksena on kuulemma lisätä runouden näkyvyyttä, arvostusta ja saatavuutta. Idea muistuttaa niitä kaikkia ihania tempauksia, mitä runoaktivistit Suomessakin keksivät. Tähtäimessä ei toki ole jättää runoutta vain yhteen kuuhun, vaan lisätä sen suosiota ympärivuotisesti ja jopa kasvattaa sen merkitystä kouluopetuksessa. Pari runoilijaa siellä rapakon takana on äitynyt kritisoimaan tätä runon juhlaa taiteen trivialisoinnista ja lukijoiden hukuttamisesta huhtikuussa ilmestyvien teosten tulvaan.

Voi antaa tulla vaan! Runon virtaan ei onneksi kuole. Siinä virkoaa.
Lähdetäänpäs runokuiselle tutkimusretkelle. Miten kirjahyllyni runoilijat kuvaavat huhtikuuta?

Huhtikuu on julmin kuu, se nostaa sireenit kuolleesta maasta, sekoittaen muiston ja halun ja havahduttaa kevätsateella turrat juuret, Aale Tynnin suomentama T.S.Eliot aloittaa The Waste Landin eli Aution maan runon Kuolleiden hautaaminen. Eliotin runoa pitemmälle seuratessa puhujaksi alkaakin hahmottua melankolinen, Marie-niminen naishahmo. Runouden vapauttamana hän on Eliot ja Marie, hän puhuu kielillä ja sanoo merkillisiä asioita, kuten: Vielä myöhään kun palasimme hyasinttitarhasta, sinä syli täynnä ja hiukset märkinä, en voinut puhua ja silmäni pettivät, en ollut elossa, en kuollut, en tiennyt mistään, katsoin vain valon sydämeen, hiljaisuuteen.

Saima Harmajan Huhtikuussa kevät syntyy kovalla työllä: On väsynyt ja harmaa maa. Ja märkää lunta putoaa. Ja yli meren aution soi tuulen laulu lohduton. On huhtikuu. On vaikein aika maan. Nyt kevät itkee luomistuskissaan. Kohta jo silti kyyneleissään hymyy huhtikuu, - käy päivä esiin, multa kirkastuu, ja yli mullan kuultaa vihreys, soi ihmeellisen tuulen hengitys. Keväinen toivo, kaipaus ja kuoleman aavistus käyvät Harmajan runossa huhtikuista kamppailuaan.

Huhtikuu on myös arvoituksellisen ja väkevän, talven alta nousevan Eroksen aikaa.

Arvo Turtiaisen Minä rakastan -kokoelmassa Oli huhtikuun ilta, oli kuutamo. Kevät kampasi hiuksiaan vihreänvälkkyvällä kammallaan, kuvaansa kuun peilistä katsellen. Oli huhtikuun ilta, oli tähti kevään otsalla. Kevät lauloi laulua josta ei tiennyt oliko se iloinen vai surullinen.

Rakel Liehun Savikielellä minä ylistän -kokoelmassa Huhtikuun palava valkeus on teiden varsilla, se heijastuu pilviin asti.

Anna-Maija Raittila löytää Ruiskukkaehtoo-teoksen runossa Huhtikuun ilta kuvansa keväisessä elämän puussa: Olen kuin leppä tuossa norkoin heräävin.

Otto Mannisen Virran tyvenessä Huhtikuun aamu soi herkullisia muodonmuutoksen ja leikin hetkiä: On käynyt talven muoto juro jo leppoisampaan muhoiluun. Jo vääntää väkkäröitä puro, tuo huima poika huhtikuun. Taas koivun kylki tiukkuu mahlaa niin makeaa, kuin mettä jois. Ja lätäköissä lapset kahlaa, kuin löytty onnen lähde ois.

Kaisa Ijäksen vastikään ilmestyneessä Siskot, veljet -kokoelman runossa Manala Huhtikuussa nouset kuolleista kuin pilvien unesta juopunut kentauri.

Eeva-Liisa Manner laulelee Fahrenheit 121 -teoksensa Peace piecessä eli Rauhankappaleessa huhtikuuta keveän pakottomasti kielestä toiseen: Kaupunki nukkuu huhtikuun sateessa, veneet lipuvat joella, päädyt kuvastuvat hitaaseen veteen. Ja tuosta ylösalaisesta maailmasta kantautui toisia ääniä, kuin unesta ja hyvin kaukaa: veneestä kuului laulua päivänvarjojen alta, en muista muuta som endast dessa ömhetsfulla toner: att älska dig, att smeka dig, och gråta över dig.

Niin ovat nämäkin runoilijat keskuudessamme kuin lauluun puhjenneet puut.

Helena Kallio