Kultakuumeen kolumni

Yliluonnollista kartellen

: Kultakuumeen kolumni

Juha Hurme 7.4.2009

Laskeutukaamme hyvässä järjestyksessä pääsiäisen odotukseen ja viettoon mietiskelemällä hiljaa mielissämme, mitä kansalliskirjailija Aleksis Kivi, omaa sukua Stenvall, tiesi kertoa kristinuskosta.

Luomme aluksi silmäyksen toiseksi suurimman kristillisen juhlan, joulun, aikaan Impivaaraan eepoksen kuudenteen lukuun, jouluiltaan ja tarinan dramaattisimman käänteen läheisyyteen.

Jouluateria on nautittu. Totisesti jumalinen Simeoni (ja juuri siitä syystä vapaa-ajattelija Eeron järjestelmällisen pilkan ja kiusan kohde) ehdottaa lukevansa ruokarukouksen ja laulavansa värssyn päälle. Juhani kieltää. Se olisi hänen mielestään pitänyt tehdä jo ennen ateriaa. Nyt on myöhäistä. Juhani määrää Eeron laskemaan tynnyristä olutta.

Simeoni: Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?
Juhani: Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan sydämissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri.

"Lauletaan ja luetaan sydämissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri." Tässä virkkeessä lienee iso annos kirjailijan omaa vakaumusta. Näin on, vaikka kaunis mietelmä tarjoillaankin ironisessa tilanteessa, taktisena retoriikkana, jonka avulla Juhani pääsee juomaan nopeammin olutta ja välttää Simeonin pitkäpiimäiset jumalluvut ja veisuut.

Olut yllyttää veljekset riitaisaan painiin, jonka jälkeen saunotaan melkoisessa humalassa. Simeoni varoittelee koko ajan helvetillisestä, jumalattomasta menosta. Juhani vastaa hänelle saarnaten lauteilla hetkeä ennen tuhoa:

"Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa. Iloitkaamme!"

Pyhän Beetlehemin vaihtuminen Jussin sumuisessa päässä syntiseksi Babyloniksi on kirjailijan tyypillistä huumoria, raitista jumalanpilkkaa, jolla hän rakastaa hölmöjä mutta sielukkaita sankareitaan heidän repliikeissään, etenkin Juhania ja Timoa sekä heidän serkkuaan draamassa, Nummisuutarin Eskoa.

Tuomas ja Juhani iskevät yhteen tyhjän tähden, päre sytyttää oljet ja kaikki palaa. Jätkät juoksevat 10 kilometriä hangessa alasti sudet kintereillään nahkapeitturille vanhaan Jukolaan.

Oliko tämä Jumalan rangaistus alkoholin väärinkäytöstä, veisaamattomuudesta, kiukaan valelemisesta oluella ynnä muusta jumalattomasta mölyämisestä? Se voisi olla, ainakin Simeonin mielestä. Mutta vain Simeonin mielestä. Muut veljekset ja kirjailija heidän mukanaan edustavat maallisempaa ja maltillisempaa kantaa yliluonnollisiin asioihin.

Sellainen maltillinen, yliluonnollista ja toispuoleista kartteleva, on Kiven kristillisin teoskin, Luukkaan evankeliumin muutamasta jakeesta aiheensa napannut Lea. Näytelmän näkymättömissä vaikuttava Jeesus on kelpo kumousmies, joka läpsyttelee paljasjaloin festivaalilta toiselle taistelemaan korruptiota, tekopyhyyttä, kastijakoa, eriarvoa ja kaikenlaista tiukkapipoisuutta vastaan. "Rakastaa vihamiestään" on hänen oppinsa kova ja mieliä kuohuttava kärki. Nuori huippulahjakkuus Lea murtautuu hurjalla forssilla vanhoista rasitteista ja isien tyhmien perinnäistapojen kahleista kohti vapautta ja avointa tulevaisuutta. Näytelmä esittää, että tämä ihmisten maailma on ihmisten itsensä muutettavissa. Sitä samaa yritti ateisti ja kommunisti Bertolt Brechtkin näytelmillään kertoa.

Takaisin vanhaan Jukolaan ja kriisijouluun.

Veljekset hytisevät takkatulen ääressä. Nahkapeitturi emäntineen tarjoaa heille ravintoa. Tuomas ja Juhani tekevät koskettavan ja jatkon kannalta olennaisen sovinnon. Sanotaan nyt vaikka, että kristillisen sovinnon.

Jännittävä luku kuusi loppuu. Mutta sen lopun ja seitsemännen luvun alun välissä piilee yksi eepoksen ihmeistä ja epäloogisuuksista. Millä käsittämättömällä ponnistuksella köyhä ja saamattomaksikin haukuttu nahkapeitturi pystyi vaatettamaan ja ruokkimaan joulusta vappuun - neljä kylmää ja pimeää kuukautta! - seitsemän isoa äijää, joilta tulipalo oli tuhonnut aivan kaiken?

Oliko Jumalalla sittenkin sormensa pelissä?

Häh?

Vastaan vielä tähänkin kysymykseen arvellen, että tuskinpa vain. Seitsemässä veljeksessä, kuten maailmankirjallisuuden mestariteoksissa yleensäkin, on omat oikkunsa, kummallisuutensa, loogiset virheensä ja paradoksinsa. 7 veljestä on taidetta eikä kansatiedettä. Ei se mistään eteläisestä Hämeestä ja sen muinaisten asukkien elämän realiteeteista kerro, vaan mentaalisista tiloista ja mielikuvituksellisen kielen mahdollisuuksista. Aamen.

Juha Hurme