Kultakuumeen kolumni

Joseph Schultzin kädet

: Kultakuumeen kolumni

Helena Kallio 24.3.2009

Olin Karjaan kirjastolla etsimässä kuumeiselle pojalle luettavaa, kun käsiini osui lasten ja nuorten historiahyllystä toista maailmansotaa ja fasismia käsittelevä kirja. Tulin avanneeksi sen Suomen sisällissodan teloitustilanteita muistuttavan valokuvan kohdalta.

Kuva osuu tajuntaan valon nopeudella. Siinä on kahdenlaisia ihmisiä: aseellisia ja aseettomia - univormuun pukeutuneita ja sellaisia, jotka ovat verhoutuneet vaatimattomiin vaatekappaleisiinsa. Niistä on tulossa heidän kuolinpaitansa.

Yhdet aikoo ampua toiset. Jossakin on päätetty, että noi ei kuulu meihin.
Kuka päätti? Kenellä on vastuu, ja onko jotkut onnettomat vain töissä täällä?

Montako tällaista tilannetta olet ollut näkemässä?

Tarkkaile itseäsi. Alatko tottua? Kuuletko tuon velton äänen? Sehän on vain kuva.

Kuva tai ei. Kirjastossa, koulun pihalla tai heinäpellolla.

Maailma on yksi ja sinä todistat nyt tätä. Sinä ja minä.

Mieli on valoakin nopeampi: ajattele, jos me oltais tuossa tilanteessa.

Tapahtuu Jugoslaviassa 19. heinäkuuta 1941:
Rangaistukseksi partisaanien vastarinnasta saksalainen teloitusryhmä on juuri ampumassa rivin puolustuskyvyttömiä kyläläisiä. Teloitettavat seisovat korkean heinäsuovan edessä siteet silmillään odottamassa lähestyvää loppuaan niin kuin tällaisissa tilanteissa on tapana: tappajan ja tapettavan katseet eivät kohtaa.

Onko ihminen side silmillään nimetön, kasvoton ja sieluton, teloittajaansa arvottomampi?

Ei Joseph Schultzille. Saksalaissotilas erkaantuu yllättäen paikaltaan kyläläisiä kiväärein tähtäävästä rivistä, laskee aseensa ja siirtyy ammuttavien riviin.

Joseph Schultz, Saksan armeijan Antigone, antaa henkensä totellakseen toista ja parempaa järjestystä. Hän ei onnistu säästämään kenenkään henkeä, omaansakaan, mutta hän onnistuu valitsemaan omantuntonsa mukaan.

Joseph Schultzin viime hetken vapaa liike on järisyttävä.

Sitten hänkin on kuollut, niin vainaa kuin vainaa voi olla.

Ajaessani kirjastolta kotiin hän istuu silti viereisellä penkillä, jota ei voi tässä kutsua pelkääjänpaikaksi.

Kotona etsin tietoverkosta jälkiä Schultzista.

Löydän rekonstruoidun filminpätkän ja joitakin kertomuksia hänen valinnastaan. Valokuvassa erottumattomat yksityiskohdat vaihtelevat hiukan eri versioissa. Yksi kertoo ammuttujen joukossa olleen kolme naista. Toinen tietää heinäsuovan eteen asettuneen Schultzin tarttuneen vierellään silmät peitettyinä seisovien ihmisten käsiin.

Ruotsalaisilla sivustoilla käydään moraalikeskustelua. Joku pyytää apua saatuaan filosofiankurssilla tehtäväksi pohtia, tekikö saksalaissotilas oikein vai väärin. Vastausvaihtoehdoiksi ehdotetaan kahta: joko hän teki väärin, koska rikkoi Hitlerille antamansa sotilasvalan, tai oikein, koska toimi yhtäläinen ihmisarvo ohjenuoranaan.

Sellainenkin on eräänlaista moraalifilosofian opetusta, missä mitä tahansa tekoja, mielipiteitä ja käskyttäviä instansseja tarkastellaan samalta viivalta, ja kiusaajia pitää kuunnella tasa-arvoisesti kiusattujen kanssa. Sitten opitaan hartaasti spekuloimaan, osuiko nyt otetaan vaikka Hitler vai Jeesus enemmän oikeaan.

Toisaalla pohditaan, voidaanko tieteellisen varmasti ja lähdekriittisesti osoittaa valokuvan ja kertomuksen kuuluvan yhteen, tai edes Schultzin olleen olemassa.

Tapahtuiko tämä, vai onko se vain legendaa?

Onko se olennainen kysymys?

Kuinka todellinen sinä olet, tai minä? Suuri osa meistä on melko kuvitteellisia henkilöitä arvoineen ja etuoikeuksineen. Meiltä ja meidän lapsiltamme viedään työ, toimeentulo, riittävä sosiaaliturva, asiallinen terveydenhoito ja monta muutakin mahdollisuutta tuossa tuokiossa.
Entä kumpi on lähempänä todellisuutta, tämä mahdollisesti kertojien värjäämä Joseph Schultz vai päivittäin seuraamamme Matti Vanhanen ja hänen kumppaninsa hallituksessa? Vanhasen turvallisuudentunteeseen tuli viilto vasta kouluammuskelun kohdalla, minkä hän esitti lehdistössä hallituksensa yhteisen järkytyksen ilmauksena.

Missähän todellisuudessa he sitä ennen elivät?

Kuumeiselta pojalta on veto pois. Päätän kertoa seuralaisestani Joseph Schultzista vasta sitten, kun poika seuraavan kerran kyselee natseista.
Nähtyään koulun teatterivierailulla musikaalissa natseja se kyseli loputtomiin, mistä on kyse, miksi ne teki niin pahoja, onko niitä täällä meilläpäin ja voiko ne tulla sisään vaikka panis oven lukkoon. Sitten se meni kalpeaksi ja kysyi saman, minkä kuultuaan koulusurmista:
- Äiti, voiko minustakin tulla sellainen?

Seuraavan kerran kun tämä kysymys on edessä, tartun Joseph Schultzin käteen ja pyydän häntä auttamaan vastaamisessa.

Helena Kallio