Kultakuumeen kolumni

Kansakunnan varaventtiili

: Kultakuumeen kolumni

Ilpo Mansnerus 17.3.2009

Tapasin äskettäin toimittajan, jonka kansainvälinen, tieteellinen aikakauslehti ilmestyy useassa Euroopan maassa paikallisella kielellä, mutta lähes samansisältöisenä. Hän kertoi, että suurin kansallinen poikkeama lehden yleislinjasta on suomalaisen version yleisönosasto.

Kun muualla keskustellaan kohteliaasti ja kehitellään ajatuksia yhdessä, Suomessa rynnätään areenalle kuin turnajaisiin, jäykissä varusteissa kiinteitä asenteita puolustaen. Kun muualla keskitytään asiaan ja pyritään synteesiin, Suomessa osallistujat luikauttavat poteroistaan herjoja ja käyvät henkilökohtaisuuksin vastapuolen kimppuun, yrittäen kumota tekstin parjaamalla kirjoittajaa. Ne jotka osallistuvat keskusteluun kommentein, eivät hekään käsittele aihetta, vaan muodostavat kehätuomariston, joka perustelematta jakelee tyylipisteitä ja tyrmäystuomioita. Jos joku pyrkii aitoon vuoropuheluun, hän on mahdottoman tehtävän edessä, koska yleinen tapa on sivuuttaa argumentit.

Sanomalehtien yleisönosastot ovat nykyisin ennemmin asiallisia kirjoituskokoelmia kuin keskustelua. Sen sijaan perinteinen mentaliteetti tiivistyy nettikeskusteluissa, joissa nimimerkkien välinen käsirysy usein yltyy epäkeskusteluksi, peliksi jolla on vain vähän tekemistä kommunikaation kanssa. Pelillä on omat lainalaisuutensa, joiden alkujuuret ovat vanhassa poliittisessa käytännössä. Siellähän ongelmana on, että ryhmän etu on saatava näyttämään yhteiseltä - oma etu onkin helppo muuntaa jaloksi aatteeksi ja onnistunut hämäys on demokratian suosionkalastuksessa kuin hyvä viehe.

Näkyvimpiä keskustelijoiden arkkityypeistä on julistaja, joka uskoo löytäneensä totuuden ja haluaa syöttää sen muille. Hän ryntää areenalle suoraviivaisesti kuin sarvikuono, ja panssaroituna, vastaväitteille immuunina hän toistaa omaa kantaansa. Koska asioiden analysointi saattaisi olla kiusallista, hän ei reagoi vastaväitteisiin, puhumattakaan että katsoisi asiaa toisen näkemyksen kannalta. Useimmiten hän ohittaa keskeisen ja tarttuu epäoleelliseen ajatuksen liepeeseen, jota alkaa vimmatusti retuuttaa. Tällaisena keskustelu voi jatkua pitkään, kunnes se päättyy siihen, että sarvikuono toistaa alkuperäisen kantansa kun muut keskustelijat tympääntyneinä ovat jo kaikonneet.

Usein törmää myös sättijään, joka rakastaa sellaisia sanoja kuin 'sikamainen', 'törkeä', 'häpeällinen', mutta saattaa lempeimmillään myös tyytyä 'säälittävään' tai 'naurettavaan'. Käsitteet paljastavat moraalisen närkästyksen; kyseessä on siis moralisti, aatteen mies. Olen joskus seurannut kulttuurikeskustelua, jossa sättijän eetos suuntautuu korkeakulttuurin torpedoimiseen demokratian nimissä. On tapahtunut se, minkä Ortega y Gasset jo 80 vuotta sitten ennusti: demokratian perusvelvoite vähemmistöjen suojelijana on kääntynyt massojen kapinan kautta enemmistön diktatuuriksi. Tämän prosessin yllä puolueet ovat vain toisarvoista kuviointia. Valtaa tavoitellessaan ne peilaavat itseään gallupein - muotoillakseen aatteensa ja toimintansa miellyttämään mahdollisimman monia. Ja kuitenkin on nähtävissä, että sivilisaatio on edennyt yksilöllisten innovaatioiden avaamaa uomaa pitkin, joten kiivailu kulttuurin tukemisesta suorassa suhteessa enemmistön suuntautumiseen merkitsee kehityksen tarkoituksellista pysäyttämistä. Onkohan se eettistä? Järkevää ei ainakaan.

Entä sitten varjonyrkkeilijä, joka vääntää muiden näkökannat mieleisikseen voidakseen tuoda omat ajatuksensa tehokkaasti esiin. Suomen kansakin on tosin viisaasti ohjeistanut: "kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ei tule jälkipuheita". Mutta mahtoivatko tarkoittaa keskustelun muuttamista monologiksi?

Suosittu perustyyppi on myös ylituomari, joka väittelyn päätteeksi heittäytyy olympolaiseksi ja jumalten tavoin yläpuolelle asettuen kertoo että kaikki tähän asti on ollut hiekkalaatikkoanalyysiä tai hedelmätöntä juupas-eipäs kinastelua. Sen jälkeen hän väistää itse ongelman postmodernilla moniarvoistamisella: mikkää ei oo mittää.

Ja sitten vielä nuo muotisanoilla ratsastajat. Millähän senkin saisi läpi, että vaikka ihminen on kuinka koukussa suklaaseen, se ei tee hänestä fundamentalistia - yhtä vähän kuin se että rakastaa klassista musiikkia.

Ilpo Mansnerus