Kultakuumeen kolumni

Uneton yö Euroopassa

: Kultakuumeen kolumni

Helena Kallio 24.2.2009

Sitä ihmettelee, mihin tässä pitäisi perehtyä ymmärtääkseen mistä on tultu, missä mennään ja mihin ollaan menossa. Yrittää pysyä tolkuissaan omista, maan ja maailman asioista.

Täällä pohjoisessa marginaliassa vain aika ja voimat tahtovat mennä työnhakuun ja arjen kamppailuun. Mutta tämän kirjan ennättää kyllä lukea vaikka unettomana yönä.

Kustantamo Savukeitaan kapteeni Ville Hytönen lykkäsi Tampereen kirjamessuilla tuoreen runokirjansa kaupanpäällisiksi käteeni asiallisen antologian. Sen nimi on Uusi Atlantis, alaotsikko Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista, toimittaneet mainittu Hytönen ja Pauli Rautiainen.
Teos on sivistynyttä, suhteellisen yleistajuista pohdintaa maanosamme aatteista, ihanteista ja paheista, historiasta, suhteista ja tulevaisuudennäkymistä sekä paikastamme tässä Euroopassa, sen Unionissa.

Siinä kirjoittavat monen sukupolven tekijät Outi Nyytäjästä 80-luvulla syntyneisiin kansalaisaktivisteihin, kirjailijoihin ja tutkijoihin. Ihmettelen vain, eikö mukaan olisi löytynyt myös jokunen näkemystä omaava nuori nainen. Mitähän heillä olisi ollut sanottavaa?

Kulttuurisesti eläväinen Eurooppa näyttäytyy esipuheessa niin historiallis-filosofisena abstraktiona, maantieteellisenä alueena, rakenteena kuin valtakuntanakin. Eurooppa on idea, synteesi ja elävä paradoksi.
Eurooppalainen on kirjan määritelmien mukaan ihanteidensa raatelema nostalginen utopisti ja kaipaava tunneihminen. Hän on hyväntahtoinen humanisti ja intellektuelli, ikuinen itsensä etsijä, faustinen ihminen, järkeensä luottava yksilö. Hän on älyllisesti aktiivinen, kriittinen ja skeptinen. Tai sitten hän kuuluu suruttomien sopeutujien enemmistöön. Hän on myös imperialisti, kolonialisti ja itsensä pettäjä. Hänen ihanteensa ovat uljaat, hänen tekonsa hirveät.

Mitä kirjoittajat enteilevät Euroopassa tapahtuvaksi? Poimin joitakin puhuttelevia huomioita.

"Kurja Eurooppa!", Tommi Melender manaa osoittaen eurooppalaisten ihannekuvien, vapauden, demokratian, sivilisaation ja kristillisyyden tahriintumista vereen. "Aristoteleen logiikka ja Paavalin etiikka eivät ole kestäneet tämän onnettoman maanosan armottoman todellisuuden edessä. Jos yhteisellä kulttuuriperinnöllä olisi ollut riittävästi koheesiovoimaa, Euroopan poliittista arkkitehtuuria ei olisi tarvinnut rakentaa pelon varaan", Melender kirjoittaa.

Tähän on lisättävä, ettei eetoksemme rakentaminen Aristoteleen ja Paavalin varaan olekaan niitä parhaita eurooppalaisia vetoja. On toki ollut ja on muita ja rakentavampia juonteita, ajattelijoita ja totuuden palvelijoita. Ehkäpä ei ollutkaan niin, että näiden heppujen logiikka ja etiikka eivät kestäneet armottoman todellisuuden edessä, vaan olivat nimenomaan tekemässä sitä sellaiseksi.

Melender identifioituu toiveikkaasti vanhaksi, valistuneeksi eurooppalaiseksi ja meinaa, että jos vanha Eurooppa on pelastuakseen, se pelastuu juuri omilla aivoillaan ajattelevien yksilöiden toimesta.

Outi Nyytäjä havainnoi demokratian hapertumista. Politiikka on irrotettu ideologioista, eurooppalainen yhteinen hallinto on kansalaisille lähinnä interpassiivinen Tamagochi ja tavallinen kansalainen lilluu demokratian rakenteista irrotettuna oudossa itsetyydytyksen tilassa. Yhteisö pelaa raaistuvan väkivallan säännöillä. Joko Roomaa taas rakennetaan ja hallintohirmu isä Ubua tuodaan sisään?

Kristiina Koivunen varoittaa Turkin kurdikonfliktin voivan johtaa kansanmurhaan Euroopan laidalla. Hän ihmettelee perustellusti, onko EU:n perehtymättömyys tai velttous Turkin ongelmien suhteen jopa tahallista. Kansanmurha vahingoittaisi kaikkia osapuolia, Koivunen muistuttaa.

Eero Tarasti sanoo Euroopan ideaa etsiessään, että ihminen on myyttinen olento, eikä tämä ulottuvuus meistä tieteellisen järkeisuskon jalkoihin kuollut. Allekirjoitan! Kriittinen kysymys sitten onkin, mitä ja kenen myyttiä kukakin elää tai pannaan elämään.

Ville Ropposen Uralilainen utopia menee henkisen perimäni ja samansuuntaisten ajatusitujeni tähden suoraan sydämeeni. Vastikään ilmestyneessä proosarunoelmassani laulelen vanhojen pyyntikulttuurien perään. Ropponen hahmottelee muun muassa virolaisen kirjailijan ja filosofin Uku Masingin avulla uralilaisen kielialueen vaihtoehtoista filosofiaa. Synteettinen maailmankuva, sukupuoleton kieli ja uralilaisten vähemmistöjen rauhanomaiset, animistiset kulttuurit voisivat näyttää tietä viisaampaan maailmanjärjestykseen.

Onko se mahdollista? Jo mahdollisuus kuvitella järjestys toisin antaa voimaa elää ja rakentaa maailmaa.

Helena Kallio